Oasis-blogi: Kohtaamisten merkityksestä

Jari Ylitalo, Yliopistonlehtori, Tuotantotalouden laitos, Aalto-yliopisto

Olemmeko erillisiä toimijoita vai suhteidemme kautta määrittyviä?

Suhtautumistamme suhteissa oloon voidaan tarkastella pelkistetysti jatkumona, jonka yhdessä päässä on näkemys ihmisistä erillisinä toimijoina. Heidän välillään tapahtuu informaation vaihdantaa, mutta osapuolet säilyvät muuttumattomina. Tällaisessa näkemyksessä suhteita ja vuorovaikutusta tarkastellaan painotetusti niiden hyödyllisyyden kannalta. Vaikuttamisosaamisessa korostetaan keinoja vaikuttaa toisen osapuolen ajatuksiin, mieleen ja toimintaan yksisuuntaisesti, mikä tekee toisista oman toimintamme kohteen. Parhaimmassa tapauksessa suhde nähdään vaihdantana, ja suhteen laadukkuuden kriteeri on vaihdannan onnistuminen ja tasapainoisuus.

Jatkumon toisessa päässä on näkemys suhteista itseisarvoisina ja meitä ihmisinä jatkuvasti muovaavina asioina. Tämän näkemyksen mukaan olemassaolomme on syvästi suhteissa olemista. Suhteemme toisiin ihmisiin ovat vastavuoroisia. Vaikutamme omalla toiminnallamme toisiin ja heidän toimintansa vaikuttaa meihin. Jos otamme tämän suhteiden vastavuoroisuuden vakavasti, tulemme uudella tavalla vastuullisiksi niin omasta vaikuttavuudestamme toisiin kuin toisten vaikuttavuudesta itseemme.

Dialogia tarkastellaan usein vastavuoroisena puhumisen tapana. Haluaisin laajentaa dialogisuuden suhteissa olemisen näkökulmaksi, jossa kohtaamme toisia kaikissa tilanteissa vastuullisina osapuolina ja subjekteina, emmekä alista heitä omien toimiemme kohteiksi. Mieluummin pyrimme omalta osaltamme edesauttamaan vastavuoroisuuden syntymistä.

Suhteidemme laadulla on suuri vaikutus elämässämme

Olemme saaneet viime vuosina yhä enemmän tutkimustietoa suhteiden ja ihmisten välisten suhteiden oleellisuudesta – omille merkityskokemuksillemme, identiteettimme rakentamiselle ja hyvinvoinnillemme. Myös aivojen on todettu virittyvän laadukkaassa vuorovaikutuksessa samalla taajuudelle osapuolten kesken.

Hyvän tekemisen toisille on todettu lisäävän myös omaa hyvinvointiamme. Ja toisaalta tuntemukset ja epäilyt kelpaamattomuudesta ja kuulumattomuudesta saavat meidät nopeasti huolestumaan. Ulossulkemisella on todettu olevan syviä ja pitkäkestoisia haitallisia vaikutuksia ihmisten hyvinvointiin ja merkityskokemuksiin.

Pandemia-aika nosti konkreettisella tavalla esiin nämä erillisyyden haitat. Online-yhteyksistä puuttuu inhimillinen kohtaaminen, vaikka asiat hoituisivatkin. Riskinä on, että ilman elävää ihmisten välisyyttä yhteisömme rapautuvat.

Olemme aina osapuolia omissa eri suhteissamme; perheessämme, opiskelijayhteisöissä, työtiimeissä, kaveriporukoissa ja harrastuspiireissä. Vuorovaikutuksen käytänteet ja yhteiset toimintatavat ovat meillä pitkälti rutinoituneita. Tiedämme, mikä on oikea tapa toimia, ja usein osaamme toimia sen mukaan automaattisesti. Yhteisön kulttuuri vaikuttaa ja ohjaa käyttäytymistämme, mutta toimimalla sen mukaan vahvistamme samalla tätä samaa kulttuuria. Mutta se ei poista vastuutamme ja osallisuuttamme siitä, millaisia jälkiä oma toimintamme kulttuuriin ja suhteisiimme jättää.

Kuten mainitsin, olen ollut kiinnostunut varsin perustavista kysymyksistä, kriteereistä ja mekanismeista, jotka määrittävät oman vuorovaikutuksemme laatua. Mutta mitkä ovatkaan oleellisia hetkiä, joissa suhteemme vahvistuvat ja rakentuvat? Haluan väittää, että ne hetket, jolloin kohtaamme toisiamme kasvokkain, ovat suhteidemme totuuden hetkiä. Ne määrittävät suhteitamme eteenpäin.

Työelämän suhteissa kohtaamiset liittyvät usein jonkin asian hoitamiseen, ja kohtaamisen laatua voidaan määrittää sen mukaan, saadaanko asia hoidettua vai ei. Tätä voidaan kutsua kohtaamisen asiajäljeksi. Eli pelkistäen: hoituko asia vai eikö hoitunut?

Ihmisten väliset kohtaamiset ovat aina myös tunnepitoisia, vaikkemme niitä sellaisiksi aina tunnistakaan. Kohtaaminen voi jättää meidät paremmalle mielelle kuin olimme ennen kohtaamista. Toisaalta kohtaamisemme voi olla emotionaalisesti miinusmerkkinen, jos vuorovaikutuksemme ei syystä tai toisesta onnistu toista arvostavalla tavalla. Tätä voidaan kutsua kohtaamisen tunnejäljeksi. Pelkistäen: jääkö kelju vai myönteinen olo?

Jotkut katsovat, että tärkeintä on asioiden hoituminen ja ettei tunteilla ole väliä. Mutta ne ovat kuitenkin aina mukana, haluamme tai emme. Kokemus synnyttää odotusarvon seuraavaa kohtaamista kohtaan.

Kielteinen odotusarvo saattaa pilata meiltä jo kohtaamista edeltävän päivän. Toisaalta myönteinen odotusarvo lisää parhaimmillaan halukkuuttamme tuoda oma panoksemme avoimesti mukaan. On todettu, että jos saamme vapaasti valita, työskentelemme mieluummin ihmisten kanssa, joiden kanssa jää myönteinen tunnejälki, vaikka asiantuntemuksessa olisi puutteita. Muistamme kohtaamistamme ihmisistä usein sen, millaista heidän kanssaan oli, emme niinkään sitä, mitä asioita toimitimme. Samalla kohtaamiset rakentavat tarinaa meistä; siitä, millaista muiden mielestä meidän kanssamme on työskennellä.

Mitä voin tehdä toisin tai enemmän?

Ensin olisi hyvä kiinnittää huomiota omiin kohtaamisiin arjessa erityisesti itselle läheisten ihmisten kanssa. Miten puhun, miten kohtaan, olenko kiinnostunut, mitä toiselle kuuluu, ja jos olen, kokeeko toinen tämän kiinnostuksen tarkoitetulla tavalla? Yhtä tärkeää on toisten huomioiminen erilaisissa arjen tilanteissa. Sanonko kollegalle huomenta, tervehdinkö lähikaupan kassaa, kiitänkö bussinkuljettajaa kyydistä, pidänkö ovea auki perässäni tulevalle, annanko myönteistä palautetta palvelusta, kun on syytä, kohtaanko toisen katseen kohdatessa, hymyilenkö toisille? Ennen tällaisia asioita kutsuttiin hyviksi käytöstavoiksi, ja uskon, että niiden muistaminen on edelleen tarpeen. Plussan lisääminen arjessa rakentaa yhteistä kulttuuria ja tekee meille itsellemme hyvää. Minimitavoite voisi olla, ettemme ehdoin tahdoin pilaa toisen päivää.

Tiedän, että toinen puoli tässä ovat omat voimavarat, mielenmalli ja tunnetila – aina ei jaksa viitsiä, huomata tai välittää. Joskus läikkyy yli ja tulee sanottua ja reagoiduttua vahvasti. Ja aina ei myöskään onnistu, vaikka pyrkisikin jättämään toisia plussan puolelle. Tämä on inhimillistä ja ymmärrettävää. Tällöin on mahdollista ottaa asia puheeksi myöhemmin, pahoitella ja pyytää jopa anteeksi.

Vastuunottaminen omasta käytöksestä paikkaa aika usein aika paljon. On mielestäni tärkeää, että vahvistamme sellaisia omia kanssakäymisen rutiineja, jotka perustuvat toisten huomaamiselle ja huomioon ottamiselle. Tämä aika totuttaa helposti toisenlaiseen, omaan kuplaan kääriytymiseen, jossa emme luuriemme ja kännykkäfiidin takaa huomaa toisia. Kun totumme sellaiseen, kynnys kohtaamiseen kasvaa, ja herkkyytemme huomata toisia rapautuu.

Suhteiden ja toisten ihmisten näkeminen itseisarvoisena ovat mielestäni jotain, mitä kohti kannattaa pyrkiä. Siinä ei sinänsä ole mitään uutta. Mutta tässä ajassa on mielestäni syytä korostaa sen merkitystä. Jokainen kohtaaminen merkitsee, emmekä koskaan tiedä, miten merkityksellinen ystävällinen hymy, kommentti, myönteinen hetki voi olla toiselle. Kasvokkaisuuteen kannattaa pyrkiä aina, kun se on mahdollista. Kulttuurimme rakentuu kohtaamistemme ja suhteidemme laadusta.