Tämä sivu on osa suomalaisen konetekniikan historiaa käsittelevää sarjaa. Löydät linkit järjestyksessä edelliseen ja seuraavaan osaan sivun alalaidasta.
Helsingin Teknillisen reaalikoulun opetusohjelma muutettiin 1858 vastaamaan uudenaikaisen, luonnontieteelliseen lähestymistapaan perustuvan insinöörikoulutuksen vaatimuksia. Opiskelijamäärä romahti välittömästi uudistuksen jälkeen, mutta alkoi tämän jälkeen tasaisesti kasvaa.
Teknillisen opetuksen ylimmän tason nopea nostaminen teknillisen koulutuksen teoretisoituessa aiheutti keskustelun käytännöllisten taitojen opetuksen uudelleen järjestämisestä.
Vaasan ja Turun teknillisten reaalikoulujen johtajat Frans E. Conradi ja Theodor Lebedeff lähtivät 1863 Keski-Eurooppaan tutustumaan ammattiopetuksen menetelmiin. Heidän jättämänsä esityksen mukaan käytännölliset oppilaitokset piti kehittää erillään teknillisistä korkeakouluista.
Ammattikuntalaitos ja siihen sisältyvä perinteinen käsityöläisten ja pienteollisuuden koulutusjärjestelmä lakkautettiin Suomessa 1868 teollisuuslainsäädännön uudistuksen yhteydessä. Varsinainen teollisuuden työväki jäi ilman tarvittavaa käytännöllistä ammattikoulutusta ja pelko vanhojen käsityöläisten taitojen unohtumisesta teollisen massatuotannon yksipuolisen muotoilun alle kasvoi. Samaan aikaan erityistä ammattitaitoa vaativien teollisuusammattien, esimerkiksi koneenkäyttäjien ja rakennusmestareiden opetus etsi uusia väyliä.
Taideteollisuuskoulutuksen syntyyn liittyvät aatteet olivat kansainvälisiä virtauksia. Aatemaailmaan kuului käsitys kansallisesta taideteollisuudesta. Uuden aallon eräänä alkujuonteena pidetään englantilaista Arts and Crafts -liikettä, joka pyrki kohottamaan perinteisten käsityötaitojen merkitystä. Aatteen seurauksena syntyivät muun muassa jugend- ja art deco -tyylisuunnat. Suomalaiset taideteollisuuden isät hakivat kuitenkin esikuvansa erityisesti saksalaisesta taideteollisuusopetuksen maailmasta.
Yliopiston estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden professori Carl Gustaf Estlander käsitteli kotimaisen taideteollisuuden kehityksen mahdollisuuksia vuonna 1870 julkaistussa kirjoituksessa Den finska konstens och industrins utveckling hittils och hädanefter.
Varsinainen aloite uuden oppilaitoksen perustamiseksi laadittiin professori Zachris Topeliuksen johdolla koolle kutsutussa kokouksessa saman vuoden syyskuussa.
Helsingin veistokoulun perustamiskokouksessa oppilaitoksen Estlanderin johdolla toimineeseen johtokuntaan valittiin joukko teollisuuden alan koulutuksen vaikuttajia. Mukana olivat suomalaisen insinöörikoulutukseen 1860-luvun alussa vaikuttanut insinööri Edwin Bergroth, maalariammattikunnan oltermanni Helsingissä Lars Johan Källström, rahapajan johtaja, insinööri August Fredrik Soldan, Turun Teknillisen reaalikoulun kemian opettaja Sven Petter Dahlbeck, helsinkiläisen konepajan Osberg & Baden johtaja August Bade sekä helsinkiläinen huonekalu- ja puusepänliikkeen omistaja Richard Theodor Heimberger. Johtokunta edusti näin kattavasti kaikkia taideteollisuuden toiminnan haaroja.
Veistokoulun ensimmäinen johtaja oli suomalaisen muodollisen taidekasvatuksen todellinen pioneeri L. J. Källström. Hän oli jo vuonna 1846 avannut Helsingissä ruotsalaisen maalari Erik Lindhin kanssa yksityisen kuvataidekoulun omassa verstaassaan.
Oppilaitoksen perustamisvaiheen jälkeen Källström jätti johtajan tehtävän vävylleen arkkitehti Florentin Granholmille.
Oppilaitos aloitti toimintansa viivytyksettä tammikuun 11. päivänä 1871. Oppilaitoksen toiminta joutui kuitenkin vaikeuksiin sen taloudenhoitajana toimineen tehtailija Källströmin omavaltaisuudesta johtuvan kiistan vuoksi. Källström ja Estlander ryhtyivät Osbergin ja Baden tukemina toimiin opetuksen jatkamiseksi. Oppilaitoksen tueksi perustettiin seuraavana vuonna Yhdistys Suomen taideteollisuutta varten, jonka alaisuuteen opetusyksikkö siirrettiin. Oppilaitokselle hankittiin huoneisto Mikonkadun varrelta.
Vuonna 1881 samassa rakennuksessa aloitti koneenkäyttäjä-, työnjohtaja ja rakennusmestarikoulu. Neljä vuotta myöhemmin veistokoulu muutettiin valtion rahoittamaksi taideteollisuuden keskuskouluksi.
Vuonna 1887 Rautatietorin kulmalle valmistui Ateneum-nimellä tunnettu rakennus. Rakennuksen julkisivuun merkittiin tunnuslause Concordia res parvae crescunt, sovussa pienet asiat kasvavat. Oppilaitos kehittyi ajan mukana Taideteolliseksi korkeakouluksi, joka oli vuonna 2010 yksi Aalto-yliopiston kolmesta perustajasta.
Werner von Essen. Konstflitföreningen I Finland och dess Centralskola. 1870–1875–1925. Utgiven av Konstflitföreningen med anledning av dess 50-års jubileum. Frenckellska tryckeri aktiebolaget, Helsingfors 1925.
Kerstin Smeds. Teollisuutta Suomeen! Teoksessa Taideteollisuuden muotoja ja murroksia. Ateneum maskerad. Taideteollinen korkeakoulu 130 vuotta. Erweko Painotuote Oy, Helsinki 1999.
Osa 1.4. Jokainen suomalainen insinööri tai diplomi-insinööri on Anders Olivier Saelanin aatteellinen ja taidollinen perillinen. Saelan oli ensimmäinen kotimainen insinööriammattikunnan edustaja, koko profession perustaja maassamme.
Osa 1.6. Suomi oli 1800-luvun jälkipuoliskolla kiinteästi osa eurooppalaista tiedeyhteisöä. Maan insinöörikunta ja tieteen tekijät matkustivat säännöllisesti Euroopan keskuksiin luomaan yhteyksiä ja opiskelemaan uutuuksia.