Millaista oli tehdä Helene-elokuvaa?
“Elokuva on aina kuvaajalle ja koko taiteelliselle ryhmälle tutkimus, jokainen elokuva vieläpä omanlaisensa tutkimus. Tutustuimme päähenkilön dokumentoituun elämään kirjallisuuden ja arkistojen avulla. Vierailimme Ateneumissa tutustumassa Schjerfbeckin maalaustekniikoihin laitoksen konservaattoriden ja muiden hänen taidettaan tuntevien avustuksella. Tutkimme aikakauden historiaa tapoja, tapahtumia, vaatetusta, sosiaalisia oloja sekä muuta aiheeseen liittyvää.
Elokuva Helene on todella runsas yhdistelmä teknistä ja konkreettista käsityötä sekä taiteellista ja käsitteellistä suunnittelua. Kaikkea tätä yhdistää ryhmätyö ja kommunikaation tärkeys.”
Mikä siinä oli sinulle erityistä?
“Erityisiä asioita oli useita. Ensimmäisenä tulee mieleen se perinpohjaisuus, jolla jokainen osasto tutustui elokuvan aiheeseen. Päähenkilön esittäjä Laura Birn opetteli esimerkiksi Helene Schjerfbeckin maalaustekniikkaa taitelijan opastuksella. Ennakkosuunnittelu tehtiin huolella ja elokuvan kuvauksiakin harjoiteltiin jo etukäteen lopullisilla kuvauspaikoilla.
Toiseksi eritysipiirteeksi voisi nostaa ajankäytön kuvauksissa, koska teimme ensisijaisesti tarinaa, joka kerrotaan visualisoinnin välityksellä, ei dialogin. Keskityimme joka päivä siihen, miten välittäisimme kunkin kohtauksen subtekstin– eli mistä kohtaus todellisuudessa kertoo katsojalle, minkä tunteen välittää – visualisoinnin avulla. Kuva ei saanut olla pelkkää informaatiota. Tähän kaikkeen ei normaalisti ole mahdollisuutta nykyään kuvattavien kotimaisten elokuvien visualisoinnin kanssa.
Liian usein tapahtuu niin, että kohtaukset ja lopulta koko elokuva vain taltioidaan, koska työrytmi on liian kiivas syvälliseen ajatteluun. Ei suinkaan siksi, etteivätkö tekijät kykenisi myös syvällisempään visualisointiin. Tässä elokuvassa meillä oli kerrankin aikaa hioa kuvia ja suhtautua ohjaajan ja muun taiteellisen ryhmän kanssa työhömme todella perusteellisesti.”
Mitä pidät lopputuloksesta?
“Useat elokuvan tekijät käyttävät kulunutta fraasia ”vasta kuvattuani elokuvan tiedän miten se olisi pitänyt kuvata”. Tämä on osaltaan totta, mutta koska tämä pätee oikeastaan kaikkeen luovaan työhön, voisi myös sanoa, että “tuon aikaisella ammatillisella kokemuksella ja taiteellisella näkemyksellä elokuvasta tuli heijastus siitä, millainen minun sisäinen maailmani on”.
Pidän tämän elokuvan lopputuloksesta paljon, sen pidättyvyydestä, rauhallisesta kerronnasta ja eteerisestä kuvakerronnasta. Ymmärrän myös hyvin heitä, joille elokuva näyttäytyy täysin eri valossa. Emme tehneet elokuvaa miellyttämään valtavirtaa, vaan pyrimme mukauttamaan kerronan kuvaamaan maailmaa sellaisena, kuin millaisena kuvittelimme päähenkilön sen kokeneen.
Taiteilija, joka kuvaa häntä ympäröivää maailmaa sellaisella estetiikalla mitä Schjerfbeck tauluissaan esitti, ei näe ja koe näkemäänsä samalla tavoin kuin monet meistä. Silti hän onnistui pelkistämisessään kiteyttämään jotain, mikä saa katsojan yhä edelleen samaistumaan taulujen maailmaan. Helene onnistui avaamaan portin syvempään alitajuntaan ja meidän tehtävämme elokuvantekijöinä oli pyrkiä ilmaisemaan tätä - ei pelkästään kuljettamaan juonta.”
