Muotoilija Lincoln Kayiwa haluaa suunnitella vain perintökalleuksia

Vaikka Lincoln Kayiwa ei lapsena tiennyt, mitä muotoilu käsitteenä tarkoittaa, hän teki jo varhain eräänlaista kokeellista suunnittelua. 

”Muistan, kuinka alakoulussa näpräsin nauhaa, papua, pullonkorkkia ja risua. Se oli päätöntä puuhaa, mutta halusin yhdistää ne joksikin, joka toimii. Tavoittelin jotain suurempaa enkä edes tiennyt, että on olemassa sana sille, mitä tunsin”, hän kertoo.

Muotoilijan ura ei ollut Kayiwalle ilmeinen valinta. Monet vanhemman sukupolven ugandalaiset toivovat lapsilleen uraa arvostetulla alalla, ja näin ajattelivat myös Lincoln Kayiwan vanhemmat. Arkkitehti-isä halusi lapsestaan insinööriä, vaikka Lincoln oli osoittanut olevansa lahjakas kuvataiteissa ja etenkin piirtämisessä. 

Kayiwa oli yläkouluikäinen, kun hänen isänsä kuoli. ”Isä olisi saattanut ymmärtää uravalintani, mutta valitettavasti hän ei saanut siihen mahdollisuutta”, Kayiwa sanoo. 

Äiti hyväksyi lapsen ehdotuksen koulun vaihtamisesta. Poika halusi esittäviin taiteisiin erikoistuneeseen kouluun sen sijaan, että olisi jatkanut perinteisessä lähetystyöntekijöiden perustamassa koulussa, joka keskittyi luonnontieteeseen.

Uudessa ympäristössä Kayiwa heräsi täyteen kukoistukseen. ”Koulu oli hyvin avantgardistinen”, hän muistelee. 

Se oli yksi Ugandan ensimmäisistä kouluista, jossa oppilaiden käyttöön annettiin tietokoneet. Kaikki koululaiset opetettiin uimaan, ja harrastustoimintaan kuuluivat seuratanssit sekä sakki. 

Kohtalona Suomi

Myöhemmin, kun Kayiwa opiskeli taidetta Ugandan pääkaupunki Kampalan Makerere-yliopistossa, luennoitsijana vieraili MIT:n professori David Stairs Yhdysvalloista.

”Suurin osa luennon esimerkeistä käsitteli suomalaista designia. Olin ällistynyt”, Kayiwa kertoo. 

Suomi oli nuorelle miehelle jo entuudestaan tuttu. Hän tiesi, että aikansa parhaat kännykät, Nokian matkapuhelimet, oli suunniteltu Suomessa. Lisäksi isä oli ollut suuri rallin ystävä.

”Kun Suomi tuli vastaan niin monissa yhteyksissä, aloin ihmetellä, mikä tämä maa oikein on. Se alkoi tuntua kohtaloltani.” 

Tutuiksi tulivat myös naispresidentti ja 188 000 järveä. 

”Se vaikutti satumaalta, joka oli pakko päästä kokemaan itse.”

Pohdinnat osuivat sopivasti ajankohtaan, jolloin Kayiwan piti valita työharjoittelun tai vaihto-opintojen välillä. Hän haki vaihto-oppilaaksi Taideteolliseen korkeakouluun, TaiKiin (nykyiseen Aalto-yliopistoon). Kokemus teki vaikutuksen, ja hän päätti suorittaa taiteen maisterin opintonsa Suomessa. 

Valmistumisen jälkeen Kayiwa jäi maahan ja perusti nimeään kantavan suunnittelustudion vuonna 2007. Samaan aikaan hänestä tuli Suomen kansalainen.

Lapsuus ja nuoruus Ugandassa sekä aikuisuus Suomessa määrittävät hänen suunnittelutyötään. Hän on nyt asunut molemmissa maissa yhtä pitkään. 

”Tiedän, kuinka suomalainen muotoilukenttä ja yhteiskunta toimivat, mutta samalla tarkastelen niitä ulkopuolelta. Näkymäni on kolmiulotteinen”, Kayiwa sanoo. 

”En ole koskaan pitänyt lokeroimisesta tai jyrkistä määritelmistä. Haluan jättää tilaa tulkinnoille, arvostuksille ja kritiikille. Samoin lähestyn muotoilua.”

Yhteistyöprojekti kuvastaa sitoutumista kestävään muotoiluun, joka on Kayiwan yrityksen kantava teema. Hänen mielestään muotoilijoiden ja valmistajien pitää omaksua ajattelutapa, joka rakentuu uudenlaiselle arvolle: tuotetaan vain tarvitsemamme asiat, jotka suunnitellaan mahdollisimman kauniisti ja valmistetaan kestämään aikaa. Suunnittelijoiden pitäisi luoda perintökalleuksia sen sijaan, että he tekevät kiireellä uudet tuotteet joka sesongiksi.

”Haluan, että suunnittelemani tuotteet ilahduttavat käyttäjiään. Samalla haluan, että ne vastaavat täydellisesti pyrkimyksiäni. En hyväksy kompromisseja”, Kayiwa sanoo. 

Dino-naulakon syntyhistoria on hyvä esimerkki hänen suunnittelufilosofiastaan. Naulakko sisältää vaateripustimia, jotka ovat dinosauruksen luiden muotoisia.

Kun naulakon suunnitelma valmistui, 3D-tulostimilla ei vielä voinut valmistaa riittävän suuria osia. Vaihtoehtona olisi ollut puristaa muovi muotteihin, mutta samalla kappaleisiin olisi tullut näkyviä saumoja. Se olisi rikkonut illuusion dinosauruksen luista, joihin kalusteen idea perustuu.

Kayiwa päätti odottaa. Lopulta 3D-tulostimien tulostuspedit olivat kasvaneet riittävän suuriksi, jotta vaateripustimet sai tulostettua yhtenä kappaleena. 

”Olen tyytyväinen, etten kyseenalaistanut omaa ajatteluani.” 

Naulakon valmistusprosessi kuvaa myös toista Kayiwan työn lähtökohtaa: hän välttää jätettä ja valmistaa vain tarpeeseen. Vähemmillä resursseilla voi elää kestävämmin, hän sanoo. Kulutusta täytyy karsia ja valita huolellisemmin ne tavarat, joilla ympäröimme itsemme.

Kayiwa kutsuukin designiaan mieluummin keräilyesineiksi kuin tuotteiksi. Ne on tarkoitettu käyttäjille, ei kuluttajille. Kaikki studion esineet tehdään tilauksesta. 

”Ne valmistetaan juuri niin kuin ne pitää valmistaa, parhaista materiaaleista”, suunnittelija sanoo. 

”Ne ovat varmasti tarpeellisia, ja lopulta ne annetaan eteenpäin."

Lincoln Kayiwa|

• valmistui vuonna 2007 taiteen maisteriksi Taideteollisesta korkeakoulusta, nykyisestä Aalto-yliopistosta
• sai Tekesin (nyk. Business Finland) TULI-ohjelmasta tukea lopputyöprojektinsa kaupallistamiseen
• on KAYIWAn perustaja ja toimitusjohtaja. Yritys myy muunneltavia kalusteita ja kodinesineitä yhdysvaltalaisille sekä kansainvälisille asiakkaille.

On myös|

• henkilö, joka nauttii yhtä paljon yksinolosta kuin seurasta. ”Nautin kahtalaisuudesta, jota Suomi tarjoaa. Minusta tuntuu, että olin suomalainen jo ennen kuin tiesin olevani suomalainen.”
• suomalaisen nykytaiteen keräilijä: ”Rakastan taidetta, ja olen käynyt useammissa taidenäyttelyissä kuin designtapahtumissa. Inspiraatiota kannattaa hakea toiselta alalta.”
• tiedostava suunnittelija: ”Haluan luopua neitseellisistä raaka-aineista. Kaikkeen pitäisi käyttää
  90–100-prosenttisesti kierrätettyjä materiaaleja.”
   

Artikkeli on julkaistu Aalto University Magazinen numerossa 30 (issuu.com), huhtikuussa 2022.