Kuivuus on uhka runsaiden vesivarojen Suomessakin

Kuivuus on maailmanlaajuisesti yksi tuhoisimmista ja kalleimmista luonnonkatastrofeista. Siitä aiheutuvat rahalliset menetykset ovat Euroopan unionin ja Britannian alueella vuosittain keskimäärin arviolta yhdeksän miljardia euroa. Kuivuus myös uhkaa kaikkia maapallon yhteiskuntia – niitäkin, joilla on runsaat vesivarannot, kuten Suomella.

Lauri Ahopelto tarkasteli maaliskuussa tarkastetussa väitöstutkimuksessaan kuivuuteen liittyviä riskejä ja haavoittuvuuksia Suomessa. Aiempaa tutkimusta aiheesta on Suomessa vain vähän, eikä meillä ole kuivuuden varalta myöskään kattavia varautumissuunnitelmia. Ahopellon tutkimus osoittaakin, että myös tuhansien järvien maassa ilmastonmuutoksen myötä lisääntyvien kuivien kausien riskeihin olisi syytä varautua aiempaa paremmin.

Vesihuolto ja maatalous ovat Suomessa kuivuuden keskeiset riskisektorit. Niiden lisäksi on kuitenkin myös muita: esimerkiksi metsätalous, vesivoima ja ekosysteemien hyvinvointi kärsivät kuivista kausista.

Suomessa on lievempien kuivien kausien ohella koettu viime vuosikymmeninä kaksi vakavaa kuivaa kautta, vuosina 2002–2003 sekä vuonna 2018. Kuivat kaudet ja niiden vaikutukset ovat kuitenkin olleet hyvin erilaisia ja toisistaan poikkeavia, sillä kuivuuden ajoituksella on valtavasti merkitystä siitä koituville seurauksille. Vuosina 2002–2003 koettiin niin sanottu talvikuivuus, joka alkoi kesän 2002 loputtua, ja kuivaa oli aina seuraavan kesän alkuun. Tuolloin kuivasta kaudesta ei niinkään ollut vaikutuksia maataloudelle, mutta tilanne oli vesihuollon kannalta hyvin vakava.

”Vesihuoltolaitokset olivat pahoissa ongelmissa, pohjavedet painuivat todella alhaisiksi ja kaivoja kuivui paljon. Tuolloin piti myös asettaa vedenkäytölle rajoituksia”, Ahopelto muistuttaa.

Vuoden 2018 kuivuus puolestaan alkoi keväällä ja loppui syksyllä. Tällaisen kasvukaudelle ajoittuvan kesäkuivuuden vaikutukset ovat Ahopellon mukaan erittäin kovat maataloudelle. Alkukesän kuivuus on juuri maatalouden kannalta kriittisin, sillä viljelmät eivät pääse itämään kunnolla tai niiden juuret eivät yllä riittävän syvälle. Kuivia kausia seuraavat vaikutusketjut ovat hyvin moninaisia, ja näkyvät yhä enenevässä määrin myös ihmisten arjessa.

”Jos tulee satotappioita, niin ruoan hinta nousee, tai vesivoiman vähetessä sähkön hinta voi nousta, eli kansalaiset maksavat sitten kuivuudesta ruoka- tai sähkölaskuissaan”, Ahopelto mainitsee esimerkkeinä.

Ahopelto havaitsi tutkimuksessaan, että Etelä- ja Lounais-Suomi olivat kuivuudelle haavoittuvimmat alueet. Alueille on keskittynyt paljon maataloutta, jolloin kuivuuden aiheuttamat riskit muodostuvat helposti vakavammiksi. Toisaalta Etelä- ja Lounais-Suomessa on myös pienemmät pohjavesialueet, vähemmän järviä ja ylipäätään pienempiä vesistöjä, eli kuivakauden yli auttavat vesivarastot ovat näillä alueilla rajallisemmat.

Ilmastonmuutos todennäköisesti lisää kuivakausien toistuvuutta ja voimakkuutta suuressa osassa Suomea. Ahopellon mukaan olennaista olisikin laatia kansallinen kuivuusstrategia, joka yhdessä paikallistasolla laadittavien riskienhallintatoimien kanssa hillitsisi kasvavia kuivuusriskejä. Näiden lisäksi tarvitaan kuivuusriskien hallintaan systemaattinen prosessi sekä kuivakausista ennakkoon varoittava järjestelmä, Ahopelto esittää.

Linkki väitöskirjaan: https://aaltodoc.aalto.fi/items/47e48542-5d53-4316-bc4e-1a3345f5ef39