Dokumenttielokuvan suuri tuntematon -uutuusteos kohdistaa katseen elokuvantekijä Antti Peippoon

Tammikuussa julkaistavan teoksen kirjoittajat ovat suomalaisen elokuva-alan asiantuntijoita. Moniääniset tekstit valottavat monipuolista elokuvantekijää, ja kirjassa pääsee ääneen myös Antti Peippo itse. Arkistokuvat värittävät Peipon elämää kameran takana, ja kuvituksena on myös Peipon omaa kuvataidetta.

Kuvataiteilijasta luottokuvaajaksi

Peippo tuli tunnetuksi omaperäisenä ja visionäärisenä kuvaajana, joka hän nautti suurta arvostusta elokuva-alalla sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Hänen vahvuutensa oli kuvallisessa kerronnassa, ja tie elokuvantekijäksi kulkikin kuvataiteen kautta. Vain 16-vuotiaana Peippo pääsi sisään Kuvataideakatemiaan. Nuori ja lupaava taiteilija jatkoi opintojaan myös Pariisissa 1950-luvulla, mutta innostuttuaan elokuvasta hän siirtyi Taideteollisen oppilaitoksen Kamerataiteen laitokselle.

Peipolla oli merkittävä rooli suomalaisen uuden aallon elokuvissa, ja hänestä tuli Risto Jarvan luottokuvaaja (mm. Jäniksen vuosi ja Loma). Hänen kuvaustapansa muistutti taideteosten sommitelmia. Häntä pidetäänkin kuvailmaisun mestarina: hän osasi kuvata suuria tunteita ilman sanoja. 

Essee-elokuvan mestari

Kuvaajan työn ohella Peippo alkoi tehdä omia lyhytelokuvia, joita syntyi kaiken kaikkiaan 14 (mm. Sivullisena Suomessa, Graniittipoika). Elokuvat asettuvat osaksi eurooppalaista essee-elokuvaa Alain Resnaisin ja Chris Markerin jäljissä. Peipon elokuvien lähtökohtana oli usein kansallinen historia, myös muistin ja identiteetin teemoja hän käsitteli toistuvasti. Sanotaan, että hänen elokuvansa ovat monikerroksisia, joskus arvoituksellisia ja tiedostamattomaan sukeltavia.

Vaikka Peipon teoksissa voi nähdä taiteilijan oman elämän vaikutuksen, ne ylsivät universaalille tasolle kuvaten sotaa ja sen seurauksia. Peipon vanhemmat olivat Ateneumin käyneitä piirustuksen opettajia. Isä kaatui sodassa, kun Peippo oli alle kymmenvuotias, ja vain muutama päivä sen jälkeen hänen veljensä jäi auton alle ja kuoli. Lapsuuden traumat seurasivat Peippoa läpi elämän ja olivat keskeisessä roolissa hänen tuotannossaan.

Rankkojakin aiheita kuvanneet elokuvat eivät kuitenkaan nousseet suuren yleisön suosioon. Kun yleisön odotukset olivat Jarvan rakastettujen komedioiden jatkossa, Peipon ainoaksi jäänyt pitkä näytelmäelokuva, Ihmemies (1979), sai vaisun vastaanoton. Kuitenkin hänen elokuviensa  omaperäinen muoto ja mestarillinen kuvailmaisu puhuttelevat edelleen, vuosikymmenten jälkeen.

Aalto-yliopiston Elokuva- ja lavastustaiteen osastolla Peippo muistetaan omaperäisenä opettajana. Kirja juhlistaa myös 60-vuotiasta Elokuva- ja lavastustaiteen osastoa.