Near futures -verkkonäyttely

Entä jos olemassa ei olekaan yksi ainoa tulevaisuus, joka on mahdollista asuttaa ja hallita, vaan useita mahdollisia tulevaisuuksia, jotka voimme kuvitella, suunnitella ja luoda yhteisöllisesti?
– Jennifer M. Gidley (futuristi, tutkija, psykologi), 2017
 

Johdanto

Tulevaisuudet muuttuvat jatkuvasti. Noin 2500 vuotta sitten emme edes ajatelleet ‘tulevaisuuden’ konseptia. Ihmiselo oli vahvasti syklistä, sitä elettiin vuodenaikojen, auringon ja kuun rytmittämänä; joissain kulttuureissa ihmiset tekevät edelleen näin.

Ajankohtaiset tulevaisuudenskenaariot tuottavat epävarmuutta olemiseemme. Aikaamme, johon viitataan geologisella termillä antroposeeninen tai kapitaloseeninen epookki, luonnehtivat useat merkittävät kriisit, jotka ovat kasanneet painetta kaiken maanpäällisen olemassaololle. Tämä on kuitenkin luonut suurta kiinnostusta tulevaisuudella spekulointiin; tästä ovat osoituksena tieteiskirjallisuuden, -elokuvien ja -sarjojen kasvanut suosio viimeisen vuosikymmenen aikana.

Tämänhetkinen, kevään 2020 globaali kriisimme on todistanut, kuinka nopeasti tulevaisuuden näkymämme voivat muuttua, ja kuinka mukautuvia meidän on oltava negatiivisten seurausten rajoittamiseksi. Sen vuoksi tämä tapahtuma on muuttanut muotoaan fyysisestä näyttelystä verkkoesittelyksi kaikkia kuutta Aalto-yliopiston korkeakoulua – Perustieteiden korkeakoulua, Insinööritieteiden korkeakoulua, Kemian tekniikan korkeakoulua, Sähkötekniikan korkeakoulua, Kauppakorkeakoulua ja Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulua – edustavien maisteriopiskelijoiden projekteista ja lopputöistä.

Ajankohtaisten tapahtumien mukaisesti Near Futures esittelee kahdeksan erilaista projektia, jotka linjaavat opiskelijoiden suhdetta mahdollisiin tulevaisuuksiin. He ovat pyrkineet esittelemään muutoksia ja innovaatioita, joissa otetaan huomioon sekä kuluttajien että ympäristön tarpeet unohtamatta nykytilanteen kriittistä pohdintaa.

Näyttelyyn osallistuvat opiskelijat
Talisa Dwiyani
Laura Ham
Luisa Jannuzzi
Megan McGlynn
Soroush Moradi
Sébastien Piquemal
Team Simplify: Felipe Gálvez Avalos, Ville Närvänen, Miko Sutinen, Christian Ranta,
Daniele Vanerio
Team Trenox: Aalto-yliopisto: Mikael Miettinen, Mikael Sammatti, Joonas Pulliainen,
Juho Nummiluikki, Valtteri Vainio, Erno Valtavirta, Juho Lehto sekä
University of applied science Munich: Semih Can, Hilmi Yildirim, Larissa Bergmair,
Alexander Miller, Raphael Widman

Näyttelykuraattori
Marjolein van der Loo
Maisteriopiskelija, Visual Cultures, Curating and Contemporary Art (ViCCA)
Aalto-yliopisto, Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu

Kiitos
Sven Bossuyt, Kalevi Ekman, Petronella Grönroos, Antti Ikonen, Tomi Kauppinen, Pirjo Kääriäinen, Jonė Miškinytė, Naoko Nakagawa, Tarja Peltoniemi, Jessica Sinikoski, Petri Suomala, Laura Öhrnberg

Katso uutinen näyttelystä

Tulevaisuuksissa


”On sinun vuorosi”.
”Mitä minun pitää tehdä?” kysyn. Hän poimii valkoisen kiven sormillaan ja sanoo: ”Minun kiveni ovat valkoisia, sinun mustia, joten sinä aloitat. Tavoitteena on, että saat saarrettua enemmän alaa laudalla kuin minä, aseta nyt vain yksi kivi johonkin leikkauspisteeseen.”
Laitan mustan kiven keskelle nähdäkseni, mitä siitä seuraa, mutta huomioni herpaantuu välittömästi, kun äkillinen sade piiskaa viereistä ikkunaa. Raskaat pisarat iskevät lasiin ja tippuvat alas muodostaen ikkunalaudalle pienen lammikon.
”Mm, eikö olekin ihana haju? Aivan mahtavaa!” hän hihkaisee.
”Niinkö?” minä kysyn, sillä olen aina inhonnut sadetta ja pelkkää ajatusta siitä, miten kylmät, märät farkut liimautuvat reisiini.
”Taatusti! Se on niin tärkeää, ja me kaikki tarvitsemme sitä! Ilman asutuksemme vierellä olevaa suurta puuta olisi tämä paljon suurempi haaste, mutta meillä on tarpeen vaatiessa keräimiä, sillä kesät voivat täällä olla hyvin kuivia. Nautimme sateesta, erityisesti iltaisin. Se ei haihdu niin nopeasti ja jopa auttaa meitä saamaan unta.”
”Hm, kuulostaa siltä, kuin homma olisi teillä hanskassa”. Mutta sade saa minutkin vähän ruusuiseksi, tuumaan.
 

Tähän mennessä on laudalle kertynyt seitsemän kiveä, neljä niistä valkoista, ja minä hypistelen kädessäni mustaa, jonka aion pian asettaa vaalean nappulan vierelle.
”Shh!” hän suhahtaa vetäen ilmaa sisään suupielistään. ”Siinä, juuri siinä voin kai ottaa joitain vapauksia”. Sitten hän kallistaa päätään, katsahtaen vuoroin kiviä kädessään ja laudalla. Sillä välin minun katseeni harhailee hän hihoissaan. Hänen vaatteensa on mitä kauneimman syvän indigon värinen ja kuvioitu abstrakteilla hahmoilla olkapäistä hihansuihin. Näen teräväsiipisiä lintuja, marjoja ja taimia, vasemmalta oikealle kuvattuna. ”Kas, huomasit lapintiiran! Ne pysähtyvät jokavuotisen muuttonsa aikana täällä, ja ovat joka kerta tuoneet pihallemme jonkin uuden lajin, joten niistä on tullut nyt osa meidän tarinaamme. Painatimme nämä kuviot kankaisiin itse.”
”Hyvin kaunista! Mutta mikä ihmeen tiira?”
”Hah, se taitaa olla teikäläinen lintu, mutta laitahan taas kivi laudalle.”

Huoneen perältä kuuluu jotain hurinaa, mutta ääni on erilainen kuin hyönteisten surina, tämä on epätasaista ja katkonaista, se alkaa ja loppuu, alkaa ja loppuu. ”Mikä siellä surisee, tuolla perällä?” kysyn.
”Jaa, tuumasin, että pidämme kohta kahvipaussin, ja ajattelin sinun haluavan oman kuppisi, eikö näin ole?”
Kohautan keveästi olkapäätäni.
”Minä siis päätin tulostaa kuppisi sillä välin, kun pelaamme. Kun et enää tarvitse sitä, voit lisätä sen kompostiin pihalla, jos muistat. Tulostamme ainoastaan orgaanista selluloosaa käyttäen. Mutta voit toki pitää sen, jos siltä tuntuu! Tulostamme suurin piirtein kaiken tarvitsemamme, hiljattain jopa kauko-ohjattavan auton leikkikaluksi.”
Minun teki mieli pompata pystyyn ja sännätä katsomaan, miltä kuppini näyttää ja miten se valmistui, mutta päätän olla vaatimaton vieras ja kysyn: ”Ai se tulostetaan? Tulostatteko te kaikki ruokailuvälineenne?”
”Osan kyllä, mutta kaikki keramiikka on jäämistöä opettajanajoiltani, siis ajalta ennen inhimillisen kognition automatisointia, tiedäthän. Käytämme niitä edelleen.” 
 

”Ähäkutti, jäit satimeen! Näetkö? Kiveni ympäröivät sinun nappulasi; voitkin siis ottaa ne laudalta pois. Alatko saada juonesta kiinni?” 
”Hm, luulen niin, minulla on mielessäni eräs strategia, pitää katsoa, josko se pian toimisi.”
”Mennäänkö nyt ulos kahville? Sade vaikuttaisi tauonneen, ehkäpä yhteispaviljongissa olisi joku muukin.”
”Joo! Voitko kertoa minulle muista? Edellisessä siirtokunnassa, jossa tätä artikkelia varten vierailin, oli 35-päinen joukko ihmisiä, jotka oli sinne valinnut algoritmi, mikä vaikuttaisi olevan yleinen tapa.”
”No, minun pitää kertoa sinulle, ettei meitä ole täällä niin montaa; itse asiassa täällä ovat vain me, näetkö nuo korkeat majat tuolla, ja tuolla? Kylä, jos sitä voi edes siksi kutsua, on tarkasti optimoitu alusta pitäen: olemme irti verkosta ja omavaraisia kahdeksalle aikuiselle. Jopa rakentaminen sujui erittäin tehokkaasti. Meillä kaikilla on omat erityistaitomme, ja täydennämme toisiamme varsin hyvin. Tulemme myös melko hyvin toimeen keskenämme ja tuemme toisiamme siinä, missä voimme. Tehtävien jako on meille helppoa, ja hyödynnämme digitaalisia alustoja pitääksemme yhteyttä muualla asuvien ihmisten kanssa. Mutta luulen, että ryhmämme kasasi kuraattori eikä algoritmi.”
 

”Hm, mutta miten pysytte kärryillä tapahtumista, siis miten yleensä seuraatte uutisia ja sen sellaisia?”
”Noin yleisesti, meistä useimmat ovat mieluummin seuraamatta uutisia. Toki luemme ja keskustelemme asioista, mutta suosimme ennemmin tutkimusartikkeleita, joita haemme dataa kerääviltä verkkosivuilta. Jotkin alustat esittelevät melko poliittisia ja kriittisiä mietteitä tietyistä aiheista, ja olemme myös itse poliittisesti aktiivisia. Tämän ansiosta, mutta vielä enemmän koska tuomme nämä puheenaiheet yhteisöömme keskusteltavaksi, tunnemme olevamme erittäin hyvin kytkeytyneitä ja osallisia.”