Tarvitsemmeko numeroita osana 2020-luvun yliopistoarviointia?

“Millainen keskiarvoni on?” “Riittääkö kurssisuoritukseni parhaaseen arvosanaan?” “Miksiköhän tuo toinen sai tehtävästä eri numeron?” 

Arvosanat herättävät opiskelijoissa paljon pohdintaa siitä, mitä ne merkitsevät ja mitä ne ylipäätään mahdollistavat. Osana pedagogiikan perusteiden kurssia Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun tutkijatohtori Natalia Särmäkari ja apulaisprofessori Elisa Lähde sekäkauppakorkeakoulun väitöskirjatutkija Martta Nieminen perehtyivät opiskelijoiden arviointiin ja erityisesti siihen, tarvitsemmeko numeroita osana 2020-luvun yliopistoarviointia.

Tutkijat haastattelivat asiantuntijoita vararehtori Petri Suomalaa, opetuksen varadekaani Rasmus Vuorta ja pukusuunnittelun tuntiopettaja ja väitöskirjatutkija Susanna Suurlaa Aalto-yliopistosta sekä koulutusvaradekaani Nina Hutri-Kähöstä Tampereen yliopiston lääketieteen ja terveysteknologian tiedekunnasta. 

Riittävän hyvät lääketieteen opiskelijat ”Mielenkiintomme aihepiiriin herätti helmikuussa 2023 Ylen julkaisema artikkeli, jossa kerrottiin Tampereen yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan arvosanakäytännöistä. Siellä tentit arvioidaan hyväksytty/hylätty-periaatteella ja läpimennyt suoritus kertoo opiskelijalle hänen osaamisensa olevan riittävällä tasolla. Käytäntö säästää opiskelijan aikaa ja energiaa”, selvityksen tekijät kertovat. 

"Osa opiskelijoista korottaisi nelosia vitoksiksi, mutta onko se tarpeellista? Lisääkö se ihan konkreettisesti tietotaitoa tai osaamista?” pohtii koulutusvaradekaani Nina Hutri-Kähönen Tampereen yliopiston lääketieteen ja terveysteknologian tiedekunnasta. 

Tiedekunnassa on käytetty sen perustamisesta vuodesta 1972 asti hyväksytty/hylätty-arviointia. Motivaationa käytännölle on opiskelijoiden hyvinvointi. Lääketieteelliseen valikoituvat opiskelijat, jotka ovat tottuneet saamaan huippuarvosanoja. Arvosanattomuudella pyritään vähentämään ylisuoriutumista ja opiskelijoiden välistä kilpailua.

Numeroarvioinnin hyödyllisyyttä perustellaan sillä, että arviointi parantaa arviointiprosessia, jonka kuuluu olla systemaattinen ja läpinäkyvä. Tampereella laadukas arviointiprosessi on saavutettu ilman arvosanoja – kursseista läpipääsemiseen on tarkoin määritelty riittävän osaamisen taso, jotta lääkärin ammatin laatukriteerit täyttyvät.  

Toinen arvosanoja puoltava argumentti on, että numeroiden avulla opiskelija voi itse seurata omaa oppimistaan. Tämän on Tampereella ratkaistu niin, että opiskelijat pystyvät tarkkailemaan oppimistaan vuosittain järjestettävällä karttuvan tiedon testillä, joka ei vaikuta opiskeluissa etenemiseen, vaan on ainoastaan opiskelijaa itseään varten. Testin avulla opiskelija voi verrata osaamistaan saman vuosikurssin opiskelijoihin niin paikallisesti kuin valtakunnallisesti. 

Numeroarviointia puoltaa myös se, että opiskelijoita voi laittaa paremmuusjärjestykseen, kun he pyrkivät esimerkiksi jatko-opiskelupaikkoihin. Lääketieteellisessä arvosanoja ei tarvitse esimerkiksi erikoistumispaikkoja haettaessa, joten ulkopuolisten instituutioiden painetta numeroarvostelulle ei ole.

“Suomessa on strukturoitu systeemi, jossa haetaan valtakunnallisesti erikoistumispaikkoja ja siinä eivät arvosanat vaikuta” Hutri-Kähönen kertoo. 

Dynaaminen ympäristö, dynaaminen arviointi

Yliopistojen välillä on arviointilähestymistavoissa eroja. Aalto-yliopiston opetuksen ja oppimisen vararehtori Petri Suomala kertoo, että yliopistolla ei ole yleispätevää linjausta arvosanoista, vaan jokainen korkeakoulu päättää itselleen sopivista toiminta- ja arviointitavoista.

Suomalan mukaan opettajien tai opiskelijajärjestöjen keskuudessa ei ole juuri haastettu arvosanojen tarpeellisuutta tai nostettu esiin niiden haitallisuutta. Sen sijaan keskustelussa on keskitytty yleisemmin arviointiprosessin kehittämiseen sekä kurssi- että opintokokonaisuuksien tasolla. 

Aalto-yliopiston kouluista Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu, ja erityisesti aiemmin sen edeltäjä Taideteollinen korkeakoulu, on perinteisesti ollut arvosanaton, jolloin hyväksytty/hylätty-käytäntö on toiminut pääasiallisena kurssien arviointiperiaatteena.

Viime aikoina korkeakoulussa on taivuttu enenevissä määrin numeeristen arvosanojen puoleen, sillä se mahdollistaa mainesanojen antamisen parhaiten onnistuneille opiskelijoille, sujuvoittaa kansainvälistä liikkuvuutta ja parantaa mahdollisuuksia hakeutua yhä suositummaksi tulleisiin jatko-opintoihin. Lisäksi arvosanallisuus parhaimmillaan muuttaa palautteenantoa läpinäkyvämmäksi, demokraattisemmaksi ja strukturoidummaksi. 

Korkeakoulun opetuksen varadekaani Rasmus Vuori totesi pitkään vastustaneensa arvosanoja, mutta pakon edessä oli taivuttava. Vaikka joistakin kursseista on aina saatu arvosanoja, laajempi käyttöönotto tuli ulkoisesta paineesta.

“Kun opiskelija hakee muualle opiskelemaan, tarvitaan arvosanoja. Jotta kanditutkinto kelpaisi muualle ja tutkintoon tulisi arvosana, puolet opinnoista pitää olla arvosanalla saatuja”, Vuori kertoo. Myös ulkomailta tulevat opiskelijat tarvitsevat arvosanoja muun muassa stipendikelpoisuuden takia. 

Toinen syy arvosanojen käyttöön on Vuoren mukaan opiskelijoiden motivaatio – korkean arvosanan eteen ollaan valmiita näkemään enemmän vaivaa. Arvosana voi olla kannustava mittari, mutta pahimmassa tapauksessa se voi myös kuormittaa tai jopa eriarvoistaa opiskelijoita, mikäli opettajalla on suosikkeja tai ennakkoluuloja.  

Arvosanojen tilalla tai lisäksi taide- ja muotoilualojen pedagogiikassa korostuu kritiikki, jossa opiskelija saa suullista palautetta tehdystä produktiosta. Kritiikki on opiskelijan ja opettajan välinen dialogi, jossa opiskelija aktiivisesti osallistuu palautteenantotilanteeseen ja reflektoi oppimaansa. Kritiikki on kannustava ja vuorovaikutteinen tilanne, jota mahdolliset arvosanat lähinnä täydentävät ja joka mahdollistaa myös vertaisoppimisen. Annettujen arvosanojen tulisi olla linjassa kritiikissä annetun palautteen kanssa. 

Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa on siirrytty arvosanallisuuteen askelittain, ja eniten muotoilun laitoksella. Viimeisimpänä arvosanat on otettu käyttöön elokuvataiteen laitoksella, jossa kyseinen muutos on herättänyt Vuoren mukaan kritiikkiä henkilökunnassa. Opiskelijoiden puolelta on tullut toiveita arviointikriteerien selkeälle viestimiselle kurssin alussa sekä arvosanojen korottamismahdollisuuksille. 

Alojen välillä on suuria eroja

Elokuvataiteen laitoksen pukusuunnittelun tuntiopettaja ja väitöskirjatutkija Susanna Suurla kyseenalaistaa arvosanojen lisäämisen tarpeellisuutta elokuvataiteen laitoksella, mutta ymmärtää silti molempia lähestymistapoja. Esimerkiksi hänen opiskeluaikoinaan, kun arviointi tapahtui hyväksytty/hylätty-periaatteella, Suurlalla ei ollut selkeää käsitystä riittävän hyvästä työstä, mikä johti toisinaan liialliseen työskentelyyn tai haasteisiin arvioida oman osaamisen tasoa.

Suurla korostaa taidealojen erityispiirrettä: taiteellisten tuotosten arvottamista on vaikeaa tehdä ja vaatii jo filosofista pohdintaa, minkälainen osaaminen ja lopputulokset ovat arvoasteikolla korkeimmalla. Arvosanallinen arviointijärjestelmä ei ole niin objektiivinen, kuin miltä se saattaa kuulostaa, sillä arvosanat ovat kuitenkin ihmisten määrittämiä. Jopa strukturoitua arviointikriteeristöä ohjaa arvioijan oma tausta ja motiivit, eivätkä numerot kerro koko totuutta osaamisesta tai potentiaalista – taideaineissa objektiivisuus nähdään muutenkin harhana.

Lisäksi niin elokuva- kuin esittävissäkin taiteissa iso osa produktio- ja työpajaopetuksesta toteutuu yhteistyönä eri alojen opiskelijoiden, ammattilaisten, yritysten ja instituutioiden kesken, jolloin yksilösuoritusta voi olla todella vaikea mitata. Koska arvosanallisuuden lisääminen on vasta työn alla, jää vielä nähtäväksi, kuinka elokuvalaitoksen kurssiarvosanojen kriteeristö rakennetaan.  

Lähde, Nieminen ja Särmäkari tunnistivat, että hyvin mietitty arviointiprosessi voisi olla myös tehokas tapa purkaa niin sanottua taiteilijamyyttiä luovilla aloilla: ”Taiteellista näkemystä tai tuotosta on vaikea arvioida, ja siksi arviointi saattaa tapahtua opettajan “fiiliksen” pohjalta, eikä systemaattisesti ja läpinäkyvästi. Arvioinnin tulisikin keskittyä oppimisprosessin arviointiin ja mahdollistaa rautaisen, omaan ammattitaitoon luottavan asiantuntijuuden kehittämisen alalla kuin alalla eikä niinkään renessanssinerojen etsimistä.” 

Vararehtori Petri Suomala ei pysty havaintopohjaisesti sanomaan, onko alojen välillä suuria eroja siinä, kuinka tarpeellista arvosanallisuus on. Hän kuitenkin tunnistaa, että portfoliouudistuksen myötä Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa on lisätty arvosanojen käyttöä. Parhaillaan luodaan uutta kulttuuria ja ollaan vasta oppimassa, mitkä käytännöt toimivat parhaiten. Suomala toteaa myös, että arvosanallisuuteen siirtymistä puoltaa prosessi, jonka aikana analysoidaan, mihin opetuksella ja oppimisella kullakin alalla tähdätään ja minkälaisia tasoja osaamisessa on. Oppimisprosessin arvioinnista on syntynyt arvokasta dialogia alan opettajien kesken sekä opettajien ja oppimispalveluiden kesken.  

Kääntöpuoli on, että arvosanat saattavat lisätä koettua stressiä. Esimerkiksi Aalto-yliopistossa stipendillä opiskelevien keskiarvovaatimus on 3,8 ja kandidaattiopinnot on suoritettava kolmessa vuodessa. Varadekaani Rasmus Vuoren mielestä arvosanainflaatioon voisikin suhtautua suopeammin ja antaa opiskelijoille keskimäärin korkeampia arvosanoja stressin vähentämiseksi. Toisaalta, sellainen saattaa syödä koko asteikon merkityksen ja tilalle tulla muita, yhtä stressaavia mittareita, kuten esimerkiksi pääsykokeet kandidaatti- ja maisteriopintojen väliin.

Aika näyttää, kuinka arvosanallisuuden lisääminen vaikuttaa opiskelijoiden hyvinvointiin juuri Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa. Toistaiseksi opettajayhteisö ei ole vararehtori Petri Suomalan mukaan nostanut arvosanoja esiin hyvinvointikeskustelussa opiskelijoiden jaksamista heikentävänä tekijänä. Samalla Suomala toteaa, että asiaa täytyisi kuinkin tutkia paremmin, varsinkin kun Tampereen lääketieteellinenkin nostaa opiskelijoiden hyvinvoinnin arvosanattomuuden perusteeksi.

Arvioinnin rooli kestävässä hyvinvoinnissa

Nuorten aikuisten hyvinvointi huolestuttaa. Tuoreen tutkimuksen mukaan työuupumus tai kohonnut työuupumusriski koskee jo joka neljättä alle 36-vuotiasta (HS 19.2.2023). Arvioinnissakin voidaan huomioida sen vaikutukset nuorten aikuisten mielenterveydelle. Lähde, Nieminen ja Särmäkari pohtivatkin, onko mahdollista löytää tapoja arvioida opiskelijoitamme, jotka pikemminkin korjaisivat nykyistä tilannetta ja tukisivat nuorten jaksamisessa.

Hutri-Kähönen toteaa, että heidän opiskelijoilleen arvosana ei ole positiivinen ulkoinen motivaattori, vaan aiheuttaa suorituspaineita ja kilpailua. Tuoreet lääketieteen opiskelijat joutuvat uuteen tilanteeseen, jossa he eivät olekaan enää luokkansa huippuoppilaita, vaan samalla vuosikurssilla huippuoppilaita onkin yli sata.  

“Arvosanattomuus on suojaava mekanismi vertailulle”, Hutri-Kähönen toteaa. Se vähentää kilpailua opiskelijoiden keskuudessa, mikä voi puolestaan vähentää stressiä. Toisaalta jotkut persoonat syttyvät kilpailusta ja mittaaminen voi kannustaa heitä parempiin suorituksiin. Arvosanattomuus saattaa myös nostaa hyväksytyn arvosanan rajaa korkeammalle, jolloin useampi saa hylätyn.

Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun elokuvataiteen laitoksen Susanna Suurla toteaakin, ettei ole itse saanut koskaan hylättyä eikä ole sellaista kenellekään antanut, paitsi poissaolojen tai tehtävien laiminlyömisen perusteella. Tähänkään ei siis ole yksiselitteistä vastausta ja yksi malli on harvoin yleispätevä.

Varadekaani Rasmus Vuori korostaa, että arvioinnin tulee olla kannustavaa. Vaikka kurssin kriteerit olisivat tiukat ja osaamistavoitteet korkealla, opettamisessa tulee tavoitella sitä, että opiskelija saa kurssilla onnistumisen tunteita. Myös laadullisella palautteella on tärkeä rooli hyvässä arvioinnissa, erityisesti dialogilla, jossa opiskelija osallistuu aktiivisesti palautteenantotilanteeseen.

“Dialogin avulla käydään läpi mikä toimii ja samalla opiskelija voi itse reflektoida oppimaansa”, Vuori kertoo. 

Arvioinnin pohdinta herättää väistämättä ajatuksen, että se on osaltaan yhteiskunnan ja sen vallitsevien ihanteiden peili. Elämme tehokkuutta, kilpailua ja yksilökeskeisyyttä ihannoivaa aikakautta, jossa lähes kaikki asiat pyritään yhteismitallistamaan numeroissa, mieluiten vielä rahayksiköissä. Kasvamme myös numeroarviointiin neuvolan puntarilta saakka, joten logiikan sisäistäminen ei vaadi tuoreelta ylioppilaalta uusia ponnistuksia. 

Yliopiston yksi päätehtävistä on “kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa" (Yliopistolaki 558/2009). Tutkijat eivät usko, että opiskelijan motivaation keskittäminen parhaan arvosanan metsästämiseen edesauttaa tätä tavoitetta, vaan motivoitumista voisi ohjata kumpuamaan yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemisesta.  

Hutri-Kähönen tiivistää: “Meillä pitäisi olla sisäinen motivaatio siihen, että haluamme oppia ja tulla mahdollisimman hyviksi ammattilaisiksi”.

Medisiinariliitto kannattaa arvosanattomuutta, koska “arvosanat voivat lisätä stressiä ja epätervettä kilpailua, eivätkä ulkoisina motivaattoreina lisää merkittävästi oppimista. Arvosanoilla ei myöskään ole työllistymisen kannalta suurta merkitystä” (Yle/Pitkänen 2023). 

Ajassa kehittyvä yliopistoarviointi 

Kysymykseen arvosanattomuuden tai arvosanallisuuden hyödyistä ja haitoista ei siis ole yleispätevää vastausta. Numeroarviointia tulisi kuitenkin pohtia ja tutkia useasta näkökulmasta. Kuinka arviointitapa vaikuttaa opiskelijoiden motivaatioon ja hyvinvointiin? Millainen koulutusalakohtainen merkitys numeroarvioinnilla on opiskelijoiden työllistymiseen ja kansainvälistymiseen? Miten arviointitapa vaikuttaa ammattikuntien osaamisen arvottamisperiaatteisiin? 

Petri Suomela toteaa, että rakennamme ammatti- ja opiskelukulttuuria päivittäisessä opetustyössä, jossa arviointitavoillakin on iso merkitys. Yhtä lailla Nina Hutri-Kähönen sitoo arvosanattomuuden Tampereen yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan poikkeavaan kulttuuriin, jota on rakennettu 1970-luvulta saakka.

Millaista yliopiston ja ammattikuntien kulttuuria rakennamme arvosanallisuuden lisäämisellä tai arvosanattomuudella?  

Ohjenuoria arviointiin

Lähde, Nieminen ja Särmäkari tunnistivat ohjenuoria, joiden avulla arviointi tukee oppimista ja kehittää opettajan arviointiosaamista, valitsipa opettaja numeroarvioinnin tai ei:  

1. Arvioinnin tulee olla systemaattista ja läpinäkyvää. Opettajalla tulee olla selkeä käsitys, mitä opiskelijan tulee osata ja mistä arvosana muodostuu. Hyvä työväline tähän on arviontimatriisi, kuten rubriikki. Rubriikkia voi hyödyntää myös hyväksytty/hylätty -arvostelussa. Rubriikin avulla myös opettaja joutuu selkiyttämään itselleen, mitkä ovat kurssin osaamisalueet ja oppimistavoitteet. Myös luovilla aloilla tarvitaan selkeää arviointiprosessia.
2. Hyvä arviointi on huolenpitoa. Hyvän arvioinnin tarkoituksena ei ole musertaa opiskelijaa, vaan kannustaa ja motivoida häntä. Siksi lähtökohtana on hyvä pitää, että arviointi on opiskelijaa varten. Opettajan tulisi pohtia, millaisilla keinoilla arviointiprosessi tukisi opiskelijoiden hallinnan ja riittävyyden tunteita sekä sisäistä motivaatiota uteliaisuuteen, kehittymiseen ja uuden oppimiseen yhä kaoottisemmassa ja kompleksisemmassa maailmassa. 
3. Laadullinen palaute auttaa oppimisessa. Huolimatta siitä, valitaanko loppuarvioinniksi numerot vai hyväksytty/hylätty -arvostelu, oppimista edistää läpi kurssin annettava laadullinen palaute. Palaute voidaan antaa kirjallisesti tai suullisesti, mutta on tärkeää, että se sisältää rakentavien kommenttien lisäksi myös kannustavia huomioita opiskelijan työstä.
4. Arvioinnin inklusiivisuuden arviointi. Opettajan on hyvä reflektoida omia arviointikriteerejään, ja vaikuttaako opiskelijan arviointiin siihen kuulumattomat tekijät. Opettaja voi selventää opiskelijoille, ettei hän ole jatkuvasti arvioimassa opiskelijoiden suorituskykyä. Näin opiskelijat voivat opiskella turvallisessa ilmapiirissä omana itsenään ja ajattelun kehittymisen vaatima väljyys mahdollistuu. Lisäksi on hyvä muistaa, että opiskelijoissa esiintyy neuropsykologista erityisyyttä.