Väitös arkkitehtuurin alalta: arkkitehti Ulla Rahola

Arkkitehti Ulla Rahola esittää tarkastettavaksi väitöskirjansa Hylkäämisestä huolenpitoon. Suomalaisten autiokirkkojen antikvaariset korjaukset perjantaina 31. toukokuuta 2019.

Vastaväittäjä: FT, prof. Ville Lukkarinen, Helsingin yliopisto

Kustos: prof. Pirjo Sanaksenaho

Tässä autiokirkkojen korjauksia käsittelevässä tutkimuksessa esitellään erityinen ryhmä suomalaisia kirkkoja ja niissä tehtyjä antikvaarisia korjauksia. Autiokirkoiksi kutsutaan eri ikäisiä kivi- tai puurakenteisia kirkkoja, joista suurin osa jäi kokonaan vaille käyttöä jo 1800-luvun lopulla. Tuolloin seurakunnat velvoitettiin lämmittämään kirkkojaan, joihin lisäksi piti mahtua koko niiden kasvava jäsenistö. Monet vanhat kirkot laajennettiin ja korjattiin uusien tarpeiden mukaisiksi. Autioiksi jäivät ne, joita ei saatu lämmönpitäviksi, jotka sijaitsivat hankalan matkan päässä, olivat huonokuntoisia, tai jotka eivät taipuneet laajennettaviksi. Osa tuolloin rakennetuista uusista ylisuurista kirkoista autioitui puolestaan 1900-luvun alussa, jälleen lämmityskysymyksen vuoksi. Autiokirkkojen ryhmään on myöhemmin liitetty myös muita, vähällä käytöllä olevia kirkkoja vanhoilta ruukkipaikkakunnilta ja saaristosta. Nimitystä autiokirkko on kirkoista käytetty viranomaiskielessä 1930-luvulta lähtien.

Keskiaikaiset, maalauksin koristellut, autioituneet ja vaille huolenpitoa jääneet kirkot kiinnostivat muinaistutkijoita jo 1800-luvun jälkipuoliskolla. Niiden polykromisiin maalauksiin ja veistoksiin kohdistunutta mielenkiintoa voidaan pitää alkuna suomalaiselle muinaismuistohallinnolle. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen 1900-luvun vaihteessa järjestämät taidehistorialliset retkikunnat tutustuivat myös moniin autioituneisiin kirkkoihin. Ne herättivät antikvaarisen kiinnostuksen aiemmin vain harvojen tuntemiin, jumalanpalveluskäytöstä pois jääneisiin rakennuksiin. Useita niistä purettiin kuitenkin käyttämättöminä ja onkin lähes sattumanvaraista, mitkä autioituneista kirkoista valikoituivat säilymään meidän aikoihimme asti.

Tutkimus pohjautuu teoriaan ja käytäntöön: restaurointiteorioihin ja -kirjallisuuteen, autiokirkkojen antikvaarisen valvojan, Museoviraston laajoihin arkistoihin, Muinaistieteellisen toimikunnan vuosikertomuksiin, lehtiartikkeleihin ja haastatteluihin sekä ennen kaikkea myös omiin kokemuksiini autiokirkkojen korjausten suunnittelijana. Esittelen historiallista taustaa aikakauden aatteille, arvoille ja ajassa liikkuville virtauksille sekä muinaismuistohallinnon ja kirkkojen suojelulainsäädännön kehittymiselle. Valotan yksityiskohtaisten esimerkkien kautta eri aikakausina esiintyneitä restaurointi-, konservointi- ja korjausihanteita sekä alun perin vieraskielisen, aiheeseen liittyvän käsitteistön vakiintumista Suomen kieleen.

Etsin Suomen 41 autiokirkon kautta vastausta kysymykseen: miten autiokirkkojen korjaukset eroavat jatkuvasti käytössä olevien kirkkojen korjauksista? Lähestyn kysymystä esimerkkien kautta. Autiokirkkojen korjauksia käsittelevät luvut on jaettu kronologisesti yhden tai useamman vuosikymmenen jaksoihin, jotta vertailua eri ajanjaksoina liikkuviin korjausihanteisiin on selkeämpi seurata. Jokaisesta autiokirkosta on laadittu korjauskortti, jossa on tiivistetysti esitetty lähinnä muinaismuistohallinnon arkistoista ja kirjallisuudesta löytyvät tiedot kirkkojen korjauksista. Korjauskorteista muodostetuista matriisista erottuvat kaikkiin keskiaikaisiin kivikirkkoihin sekä osaan puisia kirkkoja kohdistunut erityinen huolenpito. Autiokirkkoihin lukeutuvien kahden ulkomuseon kirkon vaalimisessa näkyvät tavat hoitaa ja korjata rakennusta nimenomaan museona.

Autiokirkoille yhteisiä ovat niiden alkuperäisenä pysynyt käyttötarkoitus, lähes muuttumattomina säilyneet, pelkistetyt rakenteet ja useimmiten niihin tehdyt, rakennuksen ikää ja ominaispiirteitä kunnioittavat, vain välttämättömät korjaukset. Viimeksi mainittuja on tutkimuksessa esitelty useita, osaa varsin yksityiskohtaisestikin. Detaljit ovat oleellisia autiokirkkoihin yleisesti tehdyissä rakennuskonservoivissa korjauksissa, joissa pienetkin muutokset voivat vaikuttaa haitallisesti rakennuksen kokonaiskuvaan. 

Autiokirkkojen korjauksissa erottuvat kolme erilaista jaksoa: 1900-luvun alun pelastusluontoiset korjaukset, 1920-luvun puolivälistä 1970-luvulle asti tehdyt suunnitelmalliset ja ensimmäiset antikvaariset korjaukset sekä nykyhetkeen asti ulottuvat säilyttävät korjaukset. Antikvaarisella korjauksella tarkoitetaan tutkimuksessa Muinaistieteellisen toimikunnan, myöhemmin Museoviraston johdolla tai ohjeiden mukaan tehtyä rakennuksen historialliset arvot säilyttävää korjausta. Koska autiokirkkojen korjauksissa ei ole tarvinnut miettiä rakennuksen käytön asettamia vaatimuksia, ovat niissä näkyvissä eri aikakausien korjauksiin vaikuttavat aatteet, arvot, esikuvat, materiaalit ja tekijöiden tavoitteet puhtaimmillaan.

Autiokirkot edustavat rakennuskantaa, joita ei ole tarvinnut lämmittää. Ne ovat säilyneet jopa 500 vuotta lämmittämättöminä vain vähäisin ylläpitokorjauksin. Tämä saattaa nyt olla nopeastikin muuttumassa ilmastonmuutoksen nostamien uhkien takia. Tutkimus ajoittuu usealle vuosikymmenelle. Toisin kuin 20 vuotta sitten olemme nyt lähellä sitä aikakautta, joka synnytti autioituneet kirkot – tosin vastakkaisista syistä. Seurakunnat joutuvat jäsenmäärän vähentyessä suunnittelemaan tarkasti kiinteistöjensä käyttöä ja niiden kallista ylläpitoa.

Tutkimuksessa suunnataan lopuksi katse myös tulevaisuuteen: tarkastellaan kirkon ja yhteiskunnan tukia käytöstä poistuneille rakennuksille ja mietitään tulevaa käyttöä muinoin autioituneille kirkoille. Tutkimus ei ole käsikirja autiokirkkojen korjaajalle, vaan nostaa näkyville erilaisia näkökohtia niiden säilyttävälle huolenpidolle.

Tervetuloa!

Väitöskirja on esillä Aalto-yliopiston Väre-rakennuksessa, Otaniementie 14, vähintään 10 päivää ennen väitöstilaisuutta.