Kristiina "Kiikki" Huotari: Haluan olla rakentamassa ja vahvistamassa hyvyyden todellisuutta

Kristiina "Kiikki" Huotari, minkälainen oli polkusi Aaltoon?

Minulla on Manchesterista peräisin oleva yhdyskuntatyön työote, ja olen tehnyt 24 vuotta diakoniatyötä. Havaitsin varhain, että nautin yhteisön rakentamisesta ja ryhmätyöstä. Mutta tilastollisestikin diakoniatyö on niiden ammattien joukossa, jotka johtavat poikkeuksellisen usein työkyvyttömyyseläkkeelle. Se on tosi vaativaa. Sinne tulevat ne ihmiset, jotka ovat tippuneet sosiaaliturvajärjestelmän ulkopuolelle. Väsyin siihen ja otin tauon. Kävin opiskelemassa nuoruudessani aloittamat teologian opinnot loppuun.

Kun valmistuin keväällä 2023, minulla ei ollut mitään hajua, mitä tekisin. En ollut ikinä ajatellut, että voisin olla oppilaitospappi. Paikkoja on tosi harvoin auki, koska kaikki tykkää työstään kuin hullu puurosta. Mutta yllättäen olikin neljä paikkaa auki, joista yksi oli tämä sijaisuus, johon tulin valituksi.

Sain pappisvihkimyksen oppilaitospapin työhön. Aalto-papit ovat Espoon seurakuntayhtymän palkkaamia, vaikka työskentelemmekin yliopistolla. Eli toinen jalka on sisällä ja toinen ulkona.

Viihdyn Aallossa. Työ on ihanaa, vapaata ja avointa, ja ilmapiiri on hyvä. Voin olla täällä keskustelemassa elämää suuremmista kysymyksistä.

Mitä erityistä painotat Aalto-papin työssä?

Mottoni on, että haluan olla rakentamassa ja vahvistamassa hyvyyden todellisuutta. Se on työskentelemistä sen eteen, että kaikilla olisi yhtäläiset mahdollisuudet tulla osalliseksi kaikesta siitä hyvästä, mitä maailmassa on, kuten mahdollisuus koulutukseen, harrastuksiin, ruokaan tai kotiin.

Ajattelen, että jokainen ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Mutta toki on myös syitä, miksi jotkut valitsevat pahuuden – elämä ei ole koskaan yksinkertaista.

Voitko kertoa konkreettisen tarinan työstäsi?

Aalto-papit kuuluvat Starting Point of Wellbeing -ryhmään, jonka alaisuudessa järjestetään Beat the blues -tapahtumia. Niissä minulle on annettu mahdollisuus fasilitoida alkuryhmäytyksiä.

Mielettömin hetki työssäni on ollut juuri Beat the blues -tapahtuma, jossa oli friends and festivals -teema. Vastasimme siitä yhdessä Aalto-pappi Marjaana Faugelin kanssa. Meillä oli alussa yhteislämmittely, jossa kaikkien tehtävä oli ensin etsiä itselleen treffikumppani. Sen jälkeen pyysimme osallistujia etsimään kello 12 treffi, jolle voi kertoa nimensä ja mistä maasta tulee. Kello yhden treffeillä kerrotaan esimerkiksi lempijuhlasta. Nousin tuolille nähdäkseni mitä tapahtuu. Siellä oli noin 50 ihmistä ja ihan mieletön kuhina. Ihmiset kertoivat into piukassa esimerkiksi juhlistaan. Mukana olleet muodostivat omia Telegram-ryhmiä, joista saa seuraa esimerkiksi pyöräilemään.

Entä jos luentojen alussakin käytettäisiin pari minuuttia siihen, että jokainen kääntyisi ympäri ja juttelisi sen vieressä olevan tyypin kanssa vaikkapa siitä, mitä söi lounaaksi. Tuntemattoman tervehtimisestä voisi tulla kulttuuri. Se olisi siksikin tärkeää, että korona jätti meihin tosi syvät haavat.

Minkälaista on kulkea Kristiina Huotarin kengissä?

Minun kengissäni on kivaa ja myös vaihtelevaa. Elämän kirjo keveästä kipeään kulkee mukana minun kengissäni. Jos haluaa pintaliitoa, siihen ei pääse minun kengissäni ollenkaan. Välillä pitää sukeltaa syviin vesiin, mutta välillä on myös kellumista lämpimissä vesissä.

Työni on kudelman rakentamista eri puolille; olen olemassa sekä työntekijöille että opiskelijoille. Olen opiskellut myös taideterapeutiksi. Tulevalla hyvinvointiviikolla järjestän taideterapeuttisen työpajan, ja unelmani on ujuttaa lisää taideterapiaa työhöni.

Kuuntelet aaltolaisten huolia. Kerrotko lisää työstäsi ja tunnelmasta kampuksella?

Ihmiset tulevat yleensä tapaamaan pappia sanoittamattoman tunnemöykyn kanssa. Lähden aina liikkeelle sen tarkkailemisesta, mitä tunteita on ahdistuksen takana. Tunteet antavat paljon informaatiota. 

Muuten kampuksella on yleisesti ottaen leppoisan hyväntuulinen tunnelma. Se on kiinnostavaa siihen nähden, että ihmiset puhuvat paljon siitä, että kilpailu on kovaa ja pitää menestyä. Paineita on paljon. Siitä huolimatta kuvaisin tunnelmaa jopa kepeäksi. Tietysti siihen vaikuttaa se, että tulen maailmasta, jossa mietitään joka päivä, miten tästä päivästä selvitään huomiseen.

Mikä sinua inspiroi ihmisten välisissä kohtaamisissa?

Ihminen! Tajusin vasta noin 30-vuotiaana, että kaikki ei olekaan yhtä innostuneita ihmisistä kuin itse olen. Ihminen on loputtoman kiehtova. Rakastan myös puhua oikeista asioista. Kun sellaisen keskustelun jälkeen lähtee pois, tuntuu kuin sielu olisi saanut suihkun.

Mitä ajattelet uskosta?

Ajattelen, että usko on yksi elämän suurista kysymyksiä. Se on samalla tavalla herkkä ja henkilökohtainen kuin esimerkiksi seksuaali-identiteetti. Meistä kukaan ei ole samanlainen. Ajattelen, että ihminen on myös hengellinen olento, mutta hengellinen äidinkieli on jokaisella erilainen. Siihen vaikuttaa oma kulttuuriperintö, tausta, elämänkokemukset ja kasvuympäristö. On olennaista kunnioittaa jokaisen erityislaatuisuutta.

Itse olen vakaumukseltani kristitty ja tulkitsen maailmaa kristillisen maailmankatsomuksen näkökulmasta. Se ei tarkoita sitä, että jonkun toisen uskonnon näkökulma olisi sen huonompi. Ajattelen, että Jumala on valo ja rakkaus. Jos katsoo asioita rakkauden näkökulmasta, katsoo aina oikeasta näkökulmasta. Silloin kaikille on tilaa. Kun taas näkökulma ei ole rakkauden – olkoon uskonto mikä tahansa – on näkökulma vinksahtanut väärälle tielle.  Kaikkien uskontojen ja maailmankatsomusten piirissä on vallankäyttöä, pahuutta ja väärinkäytöksiä.

Haluaisitko lähettää aaltolaisille hyvinvointiterveisiä?

Vähempi on enemmän. Se on klisee, mutta se pitää paikkaansa. Aivot vastaanottavat vain tietyn määrän tietoa. Ei ole mitään hyötyä painaa pää kolmantena jalkana. Elämän pyhä kolminaisuus on pitää huolta siitä, että lepo, työ ja vapaa-aika ovat tasapainossa, kaikkia on yhtä paljon vuorokaudessa. Se tuottaa tutkitustikin eniten tulosta. Uusille opiskelijoille sanoisin vielä, että rajoita kaikki työskentely 40 tuntiin viikossa. Piste. Se on maksimi, mutta voit tehdä vähemmänkin.

Mitä teet vapaa-ajallasi ja miksi se on sinulle tärkeää?

Hengaan kotona, silitän kissoja ja toivon, että joku perheenjäsenistä tarvitsisi minua. Vietän myös paljon aikaa ystävien kanssa. Minulla on kaiken maailman yhteisöjä, kuten ompeluseura, jossa kudotaan elämän palasia yhteen, saunaseura, lukupiiri, taidenaiset ja pikkulapsiajalta supermimmit.

Meillä on esimerkiksi kahden ystävän kanssa 17 vuoden ajan kestänyt perinne, joka katkeaa ainoastaan loma-aikoina. Tapaamme perjantaisin aamukahveilla hyväksi puhumisen merkeissä. Puhumme siis edessä olevan viikon hyväksi. Kuvittelemme, että olemme viikon päässä ja kerromme toisillemme, miten tuleva viikko on mennyt. Nostamme lopuksi kahvikupit ja sanomme: ”Tämä kaikki tapahtuu tai jotain vielä parempaa”. Se on tärkeä rituaali. Se on myös eräänlainen suoja: tapahtuu mitä tapahtuu, tapaan ystäväni tuolloin.

Käyn kirkossa joka sunnuntai. Siellä voin vapaasti tuntea kaikkia tunteita. Minua saattaa välillä ärsyttää, jos saarna on epä-älyllinen. Saarnaaja voi vaikka väistää vaikeita tai kiusallisia Raamatun tekstejä. Minusta pitää rohkeasti uskaltaa tarttua siihen, mitä ei ymmärrä. Yhtä lailla itken kirkossa ilosta ja surusta, olen onnellinen, epätoivoinen, riemuissani, väsynyt, lohdutettu – mikä milloinkin on ajankohtaista.