Särjen syönti pelastaa järvet

Särki ei ole tyypillinen herkku suomalaisessa ruokapöydässä, mutta Paavo Vallaksen mukaan se voisi olla sitä. Särki on nimittäin herkullista ja vieläpä ekologista ruokaa. Jokaisen kalastetun särjen mukana vesistöstä poistuu rehevöittävää fosforia, joka sitoutuu särjen ruotoihin.

”Jokainen kalastettu särkikilo poistaa fosforia suunnilleen sen verran, mitä jokainen kasvatettu kalakilo tuottaa.”

Vallas opiskelee Aalto-yliopistossa ympäristöasioiden hallintaa ja pyörittää samalla Särkifood-yritystään. Hänen tavoitteenaan on saada särki kauppoihin, terveelliseksi ja edulliseksi vaihtoehdoksi jauhelihan ja broilerisuikaleiden rinnalle.

Lopullinen idea Särkifoodiin jalostui Aalto Ventures Programmen yrittäjyyskurssilla. Kesätöissä Lahden seudun ympäristöpalveluissa Vallas oli jo aiemmin kuullut, että pelkästään Vesijärvestä menee joka vuosi 100 000−200 000 kiloa kalaa suoraan roskiin. Se tuntui haaskaamiselta.

Mielikuvissa särki on kuitenkin roskakala, jota ei voi syödä. Vallas arvelee, että ennakkoluulo perustuu mökkirannassa kalastamiseen.

”Kun onkija saa särjen, hän huomaa, ettei sitä ole helppo valmistaa ruoaksi, koska ruotoja on niin paljon. Teollisilla tuotantolaitteilla ruodot saisi kuitenkin poistettua kokonaan ja ongelma olisi ratkaistu.”

Tällä hetkellä Vallas pyrkii vakuuttamaan kalatalouden toimijoita särjen bisnesmahdollisuuksista. Särki pitäisi ensin saada kauppoihin, jotta kuluttajat huomaisivat sen laadukkuuden. Silloin olisi mahdollista alkaa kehittää perkuulaitteistoa, jolloin markkinat aukeaisivat isosti.

Vallas kertoo, että särjestä saa tehtyä mainion makuisia hampurilaispihvejä, tacon täytettä ja savutahnaa patongin väliin. Hän uskoo, että särki tulee yleistymään arkiruoaksi ennemmin tai myöhemmin.

”Lihan tuotantoa ei voi lisätä. Mistä siis saamme tarvitsemamme proteiinin? Suomessa järvet ovat sitä pullollaan, se vain pitää nostaa ylös. On vain ajan kysymys, kuka siitä ensimmäisenä kerää liiketaloudellisen voiton.”

Teksti: Tea Kalska. Kuvitus: Ida-Maria Wikström.

Artikkeli on julkaistu Aalto University Magazinen numerossa 22 (issuu.com) huhtikuussa 2018.