Olen kotoisin Italiasta, Brescia-nimisestä kaupungista, joka on tunnin päässä Milanosta. Vietin siellä lapsuuteni, ja minulla on tietoliikennetekniikan kandidaatin tutkinto sekä viestintäteknologian ja multimedian maisterin tutkinto.
Italiassa vietettyjen yliopistovuosien lopulla päätin tehdä maisterintutkinnon audiosignaalikäsittelyn alalla. Arvosanojeni ansiosta sain stipendin opinnäytetyön tekemiseen ulkomailla, ja otin yhteyttä nykyiseen ohjaajaani Vesa Välimäkeen Aallossa. Vierailin laboratoriossa kolme kuukautta vuoden 2018 lopussa, ja muutamaa kuukautta myöhemmin Vesa Välimäki ehdotti, että tulisin tekemään väitöskirjan Aaltoon.
Rakastuin Suomeen ensisilmäyksellä. Rakastan kylmyyttä, lunta ja luontoa. Pimeyskään ei ole kovin haastavaa, vaikka sen vaikutuksen tunteekin.
Aloin kuunnella rap-musiikkia kun 8 Mile -elokuva ilmestyi, mutta matkani lauluntekijänä alkoi vasta 16-vuotiaana. Alussa minua nolotti kovasti se, mitä olin tekemässä. Sen vuoksi tein ensimmäiset äänitykseni yksin, myöhään yöllä. Odotin, että kaikki muut olivat ensin nukahtaneet. Minulla oli halpa USB-mikrofoni Guitar Hero -pelistä, ja nauhoitin sillä kappaleeni kuiskaamalla, jotta kukaan ei kuulisi. En halunnut kenenkään saavan tietää! Minulta puuttui itseluottamusta, ja ensimmäiset kappaleet eivät tietenkään olleet kovin hyviä.
Nyt olen julkaissut kaksi virallista levyä ja kaksi EP-levyä. Minulla on ollut musiikkiprojekti rap-metallibändin kanssa, ja minulla on edelleen rap-duo Italiassa asuvan pitkäaikaisen ystäväni kanssa. Laulan ja kirjoitan italiaksi.
Rap-musiikki oli siis luultavasti se ponnahduslauta, joka lopulta toi minut Aaltoon ja audiosignaalikäsittelyn tutkimukseen. Opettelin itse miksaamaan, masteroimaan ja äänittämään, ja jouduin usein keksimään tilapäisratkaisuja kompensoidakseni olemattoman budjetin. Se oli ensimmäinen kosketukseni audiosignaalikäsittelyn maailmaan, mutta meidän laboratoriossamme lähes jokainen kollegani on muusikko – kahvihuoneessamme on jopa rumpuja ja kitara!
Väitöstutkimukseni aiheena on transienttien eli nopeiden muutosten käsittely audiosovelluksissa. Käsittelen pääasiassa transienttiääniä, joita ovat esimerkiksi koputukset, taputukset ja plosiivit eli umpiäänteet. Ne ovat pohjimmiltaan ajallisesti lyhyitä energian purkauksia, ja niitä on käsiteltävä erityisen huolellisesti.
Tutkimukseni pääasiallinen sovellus on aika-asteikollinen muokkaus eli prosessi, jossa ääntä nopeutetaan ja hidastetaan sitä muuttamatta. Esimerkiksi YouTubessa voit nopeuttaa videota ja kuulla äänen silti melko selvästi. Sovelluksia on paljon, kuten äänikirjat, kieltenopiskelu ja DJ-soitto, jossa sovitetaan yhteen kahden kappaleen tempo. Kun DJ hidastaa nopeita ääniä, ne kuulostavat yleensä epäselviltä. Mutta olen mielestäni onnistunut ratkaisemaan tätä ongelmaa melko hyvin.
Väitöskirjatutkintoni toisen ja kolmannen vuoden välisenä aikana olin jumissa yhden artikkelin kanssa. Kului lähes vuosi, että sain tutkimuksen viimeisteltyä, artikkelin kirjoitettua ja lähetettyä sen suureen tiedelehteen. Kun olin odottanut puoli vuotta, artikkeli hylättiin. Minusta tuntui, että tutkimusartikkeli ymmärrettiin väärin, ja ensimmäinen reaktioni oli epätoivo. Siihen asti olin aina kunnostautunut saaden hyviä arvosanoja ja hyväksyttyjä artikkeleita... Se sai minut miettimään, että mitä ihmettä teen nyt.
Esimieheni Vesa Välimäki totesi vain, että selvä juttu, parannamme artikkelia ja lähetämme sen toiseen lehteen. Keskeytimme tutkimuksen pariksi viikoksi, ja aloimme sitten työstää sitä uudelleen. Lähetimme sen toiseen lehteen, ja se meni läpi. Kun palasin sitten takaisin lukemaan alkuperäistä artikkelia, huomasin, että se oli paljon kehnompi kuin parannettu versio.
Hylkääminen tapahtui syystä, jota en aluksi tajunnut. Se johti parempaan tieteelliseen lopputulokseen ja pakotti minut kohtaamaan epäonnistumisen. Menetin tietysti paljon aikaa. Mutta nyt pelkään epäonnistumista vähemmän ja osaan asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Oli hyvä oppia, että epäonnistuminen on osa onnistumisen prosessia.
Epäonnistumisen jälkeen puhun myös tyytyväisenä tutkimuksestani. Aluksi pelkäsin sitä, koska uskoin, että tutkimukseni ei ollut tarpeeksi laadukasta, jotta voisin keskustella siitä vertaisteni kanssa. Nyt tiedän, että se ei ehkä ole maailmaa mullistavaa, mutta se on hyvää tutkimusta!
Luultavasti toisena vuonna akustiikan laboratoriossa halusin kovasti päästä mukaan opettamaan. Liityin opetusassistenttia tarvitsevan Applied Digital Signal Processing -kandidaattikurssin opetusryhmään. Ainoa ongelma oli, että kurssi opetetaan suomeksi.
Korjasin siis opiskelijoiden raportteja kielellä, jota en oikein hallitse. Minun oli varmistettava, että annan opiskelijoille oikeudenmukaisen arvosanan, joten minun oli nähtävä vaivaa ymmärtääkseni vastauksia. Onneksi suurin osa kurssista perustui koodaukseen – se on universaali kieli.
Sitten ideoin sitä, miten kurssin arviointijärjestelmää voitaisiin kehittää. Ja lopulta kysyin, voisinko ottaa myös luennon haltuuni. Vastaava opettaja suostui, ja sain puhua näyttämöllä opiskelijoille audioasioista. Opettamisesta tuli lopulta paras osa työtäni kahden viime vuoden aikana. Saimme myös kaksi palkintoa laadukkaasta opetuksesta, vuosina 2022 ja 2023!
En ole ollut kunnollisella tutkimusvierailulla, ja kadun sitä eniten tohtoriopinnoissani. Muutin Suomeen juuri ennen kuin koronapandemia alkoi. Kahden ensimmäisen vuoden aikana kaikki konferenssit olivat virtuaalisia. Uskon, että osallistuminen varhain johonkin tieteelliseen konferenssiin artikkelin kanssa olisi lisännyt itseluottamustani. Se olisi myös antanut minulle mahdollisuuden verkostoitua.
Myöhemmin kesti parin konferenssin ajan tajuta, miten asiat voitaisiin tehdä. Mutta se on liian myöhäistä nyt, minulla on menossa jo neljäs väitöskirjavuosi. Menetin mahdollisuuden rakentaa yhteyksiä, tehdä tutkimusvierailuja tai yhteistyötä jonkun Aalto-yliopiston ulkopuolisen tahon kanssa.
Eri opetusryhmien välillä pitäisi olla enemmän tiedon ja kokemusten jakamista. Keskustelimme muutama kuukausi sitten kahvihuoneessa ongelmista, joita olemme kohdanneet opetuksessa. Moni meistä oli kohdannut samoja haasteita ja päätynyt samoihin ratkaisuihin. Mutta entä jos meillä olisi jakamisen hetkiä ja pääsy jaettuun tietoon – se säästäisi paljon aikaa! Ja opettaminen on vain yksi esimerkki. Voisimme myös puhua avoimemmin haasteista, joita kohtaamme väitöskirjatutkimuksen aikana. Kannustaisin meitä kaikkia jakamaan kokemuksia.
Elämäni on hyvin kiireistä. Olen intohimoinen aivan liian monen asian suhteen. Olen laboratoriossa kahdeksan tuntia päivässä. Useimmiten minulla on töissä rugbykassi mukanani. Minulla on joko omia treenejä tai valmennustehtäviä omassa seurassani tai Suomen naisten rugbymaajoukkueessa. Yritän silti olla aktiivinen myös musiikin parissa. Juonnan myös urheilutieteitä käsittelevää podcastia, ja kaiken lisäksi minulla on hyvin aktiivinen sosiaalinen ja yksityiselämä.
Minusta on hienoa katsoa taaksepäin tiettyjä tapahtumia elämässäni ja huomata, että se, missä olen nyt, on yhdistelmä tiettyjä tapahtumia tai valintoja, jotka näyttivät merkityksettömiltä tapahtuessaan. Se on samalla hyvä muistutus: jos voit, on aina hyvä tarttua kaikkiin tilaisuuksiin, joita eteen tulee. Koskaan ei tiedä, mihin ne voivat johtaa.
Haastattelu ja teksti: Tiina Aulanko-Jokirinne
"Jos katson omaa uraani, ylioppilaskunnan hallituksessa ja Retuperän WBK:ssa letku- ja kapellimestarina opitut taidot ovat niitä taitoja, joita tarvitsen laitosjohtajana: miten tullaan ihmisten kanssa toimeen, miten ryhmää vedetään ja miten saadaan porukka innostumaan. Se tapahtuu oman esimerkin kautta."
"Pienet asiat saivat minut kysymään itseltäni, että mitä teen täällä? Minua pelotti sanoa avoimesti, että tunnen itseni ulkopuoliseksi ja haluan, että joku huomaa tilanteen ja tukee minua."
"Tapaan paljon ihmisiä, ja minulla on äärellinen sosiaalinen patteri, joka tyhjenee työpäivän aikana. Kun haluan tyhjentää pääni päivän ajatuksista, menen auton alle makaamaan. Autolle pitää tehdä kaikenlaista, mutta jutella sille ei tarvitse."
Jotta voimme ymmärtää toisen ihmisen ajatuksia, näkökulmaa tai hänen kohtaamiaan haasteita, meidän on hyvä kulkea pieni matka hänen kengissään. Aaltolaiset kertovat, minkälaista on juuri heidän kengissään.
