Lähiruoka on enemmistölle sula mahdottomuus

Globalisaatio on mullistanut ruuantuotannon ja -kulutuksen viimeisten vuosikymmenten aikana: tehostanut viljelyä, monipuolistanut monien ruokavaliota ja parantanut ruuan saatavuutta. Samalla se on kuitenkin johtanut myös ympäristötuhoihin ja lisännyt maiden riippuvuutta tuontiruuasta, mikä tekee niistä haavoittuvaisempia tuotantoketjuja häiritsevien globaalien kriisien, kuten koronapandemian, aikana.

Tietoisuus globaalin tehotuotannon haasteista on lisännyt kiinnostusta lähiruokaan ja pienviljelyyn, mutta onko siihen todella mahdollisuuksia laajemmassa mittakaavassa?

”Eri alueiden ja kasvien välillä on suuria eroja. Esimerkiksi Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa lauhkean vyöhykkeen kasvit, kuten vehnä, voidaan saada alle 500 kilometrin säteeltä, kun koko maailmassa keskiarvo on noin 3 800 kilometriä”, sanoo Aalto-yliopiston tohtorikoulutettava  Pekka Kinnunen. 

Hän johti Nature Food -tiedelehdessä juuri julkaistua tutkimusta, jossa selvitettiin mallintamalla minimimatkaa, jonka säteeltä saatavilla viljelykasveilla ihmiset eri puolilla maailmaa pystyisivät tyydyttämään ravinnontarpeensa. Tutkimus tehtiin yhteistyössä Columbian yliopiston, Kalifornian yliopiston, Australian kansallisen yliopiston, Göttingenin yliopiston ja NASAn kanssa. 

Tutkimuksessa tarkasteltiin kuutta ihmiselle keskeistä viljelykasviryhmää: lauhkean vyöhykkeen viljat (vehnä, ruis ja ohra), riisi, maissi, trooppiset viljat (hirssi ja durra), trooppiset juurekset (maniokki) sekä palkokasvit. Tutkijat mallinsivat tuotannon ja kuluttajan välisiä etäisyyksiä sekä tavallisille tuotanto-olosuhteille että tilanteille, joissa tuotantoketjut muuttuvat tehokkaammiksi ruokahävikin pienenemisen ja viljelymenetelmien parantamisen ansiosta.

Tutkimus osoitti, että 27 % maapallon väestöstä voisi saada käyttämänsä lauhkean vyöhykkeen viljat alle 100 kilometrin säteeltä. Trooppisen vyöhykkeen viljojen osalta osuus oli 22 %, riisin osalta 28 % ja palkokasvien osalta 27 %.  Maississa osuus oli vain 11 % ja trooppisissa juureksissa 16 %, mikä on huolestuttava tulos paikallisuuden suosimisen kannalta.  

Monimutkaiset riippuvuussuhteet

Tutkijat käyttivät työssään ruoka-aitan (foodshed) käsitettä.

”Määrittelimme ruoka-aitoiksi alueet, joiden sisällä ruoantuotanto voisi olla omavaraista.  Ruoka-aitat kuvaavat ruuantuotannon ja kysynnän lisäksi kuljetusinfrastruktuurin vaikutusta siihen, mistä ruokaa olisi mahdollista saada” Kinnunen sanoo.

Tutkimus osoitti, että ruoka-aitat ovat yksittäisten viljelykasvien osalta hyvinkin pieniä alueita. Kun viljelykasveja tarkastellaan yhdessä, ruoka-aitat muodostavat suuria, koko maailmankin kattavia kokonaisuuksia. Tämä osoittaa, että  ruokavalioiden monipuolisuus luo globaaleja, monimutkaisia riippuvuussuhteita.

Tutkimukseen osallistuneen professori Matti Kummun mukaan on selvää, ettei pelkkä paikallinen tuotanto pysty vastaamaan ruoan kysyntään – ainakaan nykyisillä tuotantotavoilla ja kulutustottumuksilla. Tehokkaasti hoidetun lähituotannon osuuden kasvattaminen vähentäisi luultavasti sekä ruokahävikkiä että kasvihuonepäästöjä. Samalla se voisi kuitenkin johtaa uusiin ongelmiin, kuten vesien saastumiseen ja vesipulaan hyvin tiheästi asutuilla alueilla, sekä haavoittuvaisuuteen esimerkiksi huonojen satovuosien tai suurten muuttoliikkeiden aikana.

”Koronaepidemia korostaa kuitenkin paikallisen tuotannon tärkeyttä, ja Suomen tulisikin säilyttää vähintään nykyinen noin 70–80 % omavaraisuusaste ruoantuotannossa. Meidän tulisi myös merkittävästi vähentää riippuvuuttamme ruuanvalmistuksen tuotantopanosten, kuten eläinrehun valkuaisaineiden, lannoitteiden ja energian, tuonnista”, Kummu sanoo.

Linkki artikkeliin (nature.com)

Lisätietoja:

Tohtorikoulutettava Pekka Kinnunen
Aalto-yliopisto
pekka.kinnunen@aalto.fi

Professori Matti Kummu
Aalto-yliopisto
matti.kummu@aalto.fi