Kauppakorkeakoulun johtamisen laitoksella työskentelevä akatemiatutkija Johanna Ahola-Launonen on tutkinut teknologiaan liittyviä toiveita, pelkoja, odotuksia ja tulevaisuuskuvia jo useiden vuosien ajan. Minervassa julkaistu artikkeli kokoaa yhteen hänen viime vuosina kehittämäänsä näkökulmaa teknologisiin tulevaisuuksiin. Minerva on tieteen, korkeakoulutuksen ja tutkimuksen ideoihin, traditioihin, kulttuureihin ja instituutioihin keskittyvä tieteellinen julkaisu.
Muutamia artikkelissa esitettyjä ajatuksia:
1. Tekno-optimismissa ja tekno-pessimismissä näyttää olevan yllättävän vähän kyse itse teknologiasta
Tekno-optimismi ja tekno-pessimismi ovat erilaisia tapoja hahmottaa, millaisia teknologisia tulevaisuuksia pidetään vastuullisina, uskottavina ja realistisina. Niissä evidenssi, tunteet, arvot ja oletukset kietoutuvat yhteen eri tavoin sosiaalisesta ja institutionaalisesta kontekstista riippuen. Se, mikä yhdessä ympäristössä näyttäytyy rationaalisena teknologiaoptimismina, voi toisessa vaikuttaa naiivilta. Vastaavasti skeptisyys voidaan yhdessä kontekstissa nähdä vastuullisena kritiikkinä ja toisessa tunnepitoisena jarrutteluna.
2. Kummallakaan ei ole monopolia järkeen – eikä tunteeseen
Monet tämän päivän vahvimmista tekno-optimistisista visioista ammentavat paitsi valistusajattelun tieteeseen ja edistykseen liittyvistä ihanteista myös romantiikan ajatuksista lunastuksesta, transsendenssista ja teknologisesta pelastuksesta. Toisin sanoen jopa ihmiset, jotka vakuuttavat ”vain seuraavansa tiedettä”, kuulostavat toisinaan epäilyttävän paljon siltä, että he odottavat teknologista Messiasta.
3. Se, mitä teknologiakeskustelussa pidetään rationaalisena, on poliittista
Tekno-optimismi saa usein tiedollista etuoikeutta, ei siksi, että se osoittaisi olevansa rationaalisempaa, vaan koska se tunnistetaan jo lähtökohtaisesti rationaaliseksi positioksi. Ongelma ei ole siinä, että teknologiset tulevaisuuskuvat nojaavat mielikuvitukseen – niiden on pakko nojata.
Kiinnostavampi kysymys on, miksi jotkin tulevaisuuskuvat saavat rationaalisen realismin aseman, kun taas toiset leimataan ideologisiksi, epärealistisiksi – tai ”liian tunteellisiksi”. Jopa hyvin spekulatiiviset teknologiset tulevaisuuskuvat voivat siis näyttäytyä vastuullisina ja realistisina, jos ne sopivat yhteen vakiintuneiden institutionaalisten normien kanssa. Samalla vaihtoehtoiset tavat jäsentää ongelmaa on helpompi sivuuttaa epärealistisina.
4. Jokaisella suuntautumisella on omat riskinsä
Valistusperäisissä teknologiasuuntautumisissa riskinä on tiedollisen nöyryyden katoaminen: haluttomuus tarkistaa omia sitoumuksia tiedon ja olosuhteiden muuttuessa. Romanttisissa teknologiasuuntautumisissa taas aitous, luonto tai merkitys voivat muuttua ehdottomiksi lähtökohdiksi, joita ei enää aseteta kyseenalaisiksi. Ilman refleksiivisyyttä molemmat voivat alkaa pitää omia lähtökohtiaan itsestään selvinä totuuksina.
5. Typologia syntyi melkein sivutuotteena
Näiden erilaisten suuntautumisten jäsentämiseksi kehitin typologian, jossa tekno-optimismista ja tekno-pessimismistä erotetaan sekä valistusperäisiä että romanttisia muotoja. Lopputuloksena on kaksitoista erilaista teknologiasuuntautumista. Typologia kasvoi siis ehkä hieman suuremmaksi kuin alun perin oli tarkoitus.
Yllättävää on ollut se, miten nopeasti ihmiset alkavat tunnistaa typologiasta itseään, omia tieteenalojaan tai organisaatioitaan. Tarkoitus ei kuitenkaan ole luokitella ihmisiä: erilaiset suuntautumiset voivat limittyä, muuttua tilanteesta toiseen ja esiintyä rinnakkain samassa ihmisessä, tieteenalassa tai organisaatiossa.
”Typologian tarkoitus on tehdä erilaisia teknologiasuuntautumisia näkyviksi ja siten mahdollistaa niiden kriittinen tarkastelu. Toivon, että se auttaa myös tunnistamaan nykyistä paremmin, millaisiin oletuksiin teknologisia tulevaisuuksia koskevat erimielisyydet perustuvat”, sanoo Ahola-Launonen.
Akatemiatutkija Johanna Ahola-Launonen varoittaa meitä ratkomasta kestävyyskriisiä yksinomaan teknologialla – ja kertoo, miksi niin mieluusti tekisimme juuri näin.
