Professori Hanna Maylett: “Ilman yhteistä aikaa ei synny yhteistä näkemystä”

Millainen on ollut urapolkusi? Entä sen kohokohdat?

“Halusin elokuvaohjaajaksi jo lapsena ja pääsin opiskelemaan Taideteolliseen korkeakouluun elokuvataiteen laitokselle vuonna 1994. Ensimmäisiä suuria kohokohtia oli opiskeluaikana ohjaamani ja käsikirjoittamani Ratapenkan ruusu- lyhytelokuvan valinta Cannesin Cinéfondation-kilpasarjaan vuonna 1998. Valmistuin elokuvaohjaajaksi vuonna 2000, ja sen jälkeen olen saanut ohjata hyvin erilaisia draamaelokuvia, dokumentteja ja televisiosarjoja. Matkan varrelle on osunut hienoja kansainvälisiä tunnustuksia, viimeksi Piece of My Heart -sarjan Golden Nymph -palkinto Monte-Carlossa.

Tekemisen rinnalla olen aina halunnut myös opettaa: aloitin opettamisen heti valmistumiseni jälkeen ja siirryin Aalto-yliopistoon vuonna 2017. Yksi urani tärkeimmistä käännekohdista on ollut valinta elokuvaohjauksen apulaisprofessoriksi. Siinä yhdistyvät oikeastaan kolme suurta ammatillista intohimoani: elokuvataide, opetus sekä luovan yhteistyön ja taiteellisen johtamisen tutkiminen.

Ehkä kaikkein merkityksellisimmät kohokohdat eivät silti ole palkintoja tai nimityksiä, vaan niitä hetkiä, jolloin työryhmä löytää yhdessä jotakin, mitä kukaan ei olisi pystynyt tekemään yksin.”

Olet tutkinut ohjaajan taiteellista johtajuutta – mitä se tarkoittaa käytännössä?

“Ohjaajan tehtävä on kantaa vastuu teoksen taiteellisesta kokonaisuudesta, mutta hän ei voi eikä hänen tarvitse keksiä kaikkea itse. Ohjaajan työtä ei ole päättää ainoastaan miltä elokuva näyttää ja tuntuu, vaan hänen pitää saada joukko erilaisia taiteentekijöitä työskentelemään kohti samaa päämäärää ja kokonaisuutta.

Elokuvan teossa on valtava määrä erilaisia taiteellisia osaajia, joilla kaikilla on oma asiantuntemuksensa. Ohjaajan tehtävä on tunnistaa, missä kohdissa muiden ihmisten osaamista kannattaa hyödyntää ja miten heidät saadaan työskentelemään kohti yhteistä päämäärää.”

Miten ohjaaja voi antaa muille tilaa vaikuttaa taiteellisiin ratkaisuihin ja samalla säilyttää vastuun kokonaisuudesta?

“Osallistaminen ei tarkoita vastuusta luopumista, vaan vahva taiteellinen visio ja hyvä yhdessä tekeminen voivat olla olemassa yhtä aikaa. Ohjaajan tehtävä on aktivoida, osallistaa ja kutsua ihmiset mukaan prosessiin, mutta samalla jättää tilaa sille, miten siihen yhdessä päästään.

Hänen pitää tunnistaa, mikä teoksessa on olennaista ja missä asioissa muiden ihmisten ideat voivat viedä sitä eteenpäin. Hän voi antaa taiteelliselle työryhmälle rajat, joiden sisällä ihmisillä on tilaa tehdä omaa työtään ja etsiä ratkaisuja yhdessä. 

Tutkimushaastatteluissani nousi esiin, että juuri tätä taiteelliset toimijat ohjaajalta myös toivovat. Myöhemmässä vaiheessa ohjaajan tehtävä on monitoroida näitä taiteellisia linjauksia ja tarvittaessa puuttua niihin.”

Voitko antaa esimerkin tilanteesta, jossa hyvä yhteistyö muutti jotain olennaista kohtauksessa tai elokuvassa?

“Osana tutkimustani oli oma taiteellisen johtajuuden kokeiluni tv-sarjatyöskentelyssä. Kokeilin siinä korostetusti ryhmätason luovaa prosessia ja pyrin optimoimaan ja maksimoimaan taiteellisesti vastaavien panoksen. 

Sen perusteella ymmärsin, miksi toisinaan kannattaa altistaa teosprosessi koko ryhmälle tutkailtavaksi. Silloin nimittäin syntyy näiden toimijoiden kesken yllättäviäkin kohtaamisia ja tulkintoja. 

Kokeilu vahvisti näkemystäni siitä, että on tasoja, jotka syntyvät vain, kun koko ryhmä työskentelee yhdessä ja kohti yhteistä tavoitetta.” 

Oletko oppinut tutkimuksesi myötä jotain sellaista, joka yllätti sinut itsesikin?

“Ehkä suurin yllätys oli se, kuinka ohjaajakeskeistä elokuvan tekeminen edelleen on. Työryhmän osallistuminen riippuu hyvin paljon ohjaajasta ja tämän tavasta johtaa. Samalla yllätyin siitä, kuinka monella eri tavalla ohjaajat käytännössä johtavat taiteellista yhteistyötä – ei ole yhtä oikeaa tapaa toimia.

Yllättävää oli myös, miten vähän koko taiteellista ryhmää johdettiin kokonaisena ryhmänä eli että sitä valtavaa potentiaalia ei hyödynnetä. Kollektiivinen taidemuoto ei siis tarkoita automaattisesti, että sitä tehtäisiin yhteistyössä kollektiivisesti. Yksi päälöydöksistäni olikin, että ryhmätason vuorovaikutuksen ja yhteistyön arvo on jäänyt suurelta osin tunnistamatta ja hyödyntämättä.

Henkilökohtainen oppini tutkimuksen aikana oli se, että jaettu johtajuus ja osallistava johtamistapa on tullut jäädäkseen – ihan yleisestikin työelämässä, ja siten myös elokuvanteossa. Se ei tarkoita mitään yhtä tiettyä mallia, vaan ennen kaikkea kykyä luoda kulloiseenkin tilanteeseen sopiva tapa rakentaa yhteistyötä ja tarjota tilaa yhteistyölle.”

Millaiselle ohjaajuudelle nykyisin on mielestäsi tilaus?

“Ohjaajan on kyettävä johtamaan monenlaisia tilanteita. Sen sijaan, että ohjaajalla olisi kaikki vastaukset, hänen pitää osata rakentaa sellainen prosessi, jossa vastaukset voivat löytyä.

Vahva taiteellinen johtajuus ja hyvä yhteistyö eivät ole toistensa vastakohtia. Suomalainen elokuva on jo valmiiksi matalan hierarkian työskentelyä. Tarvitaan ennen kaikkea luottamusta, osallistamista ja vuorovaikutusta.” 

Jos yksi asia pitäisi muuttaa siinä, miten tulevia ohjaajia opetetaan työskentelemään muiden kanssa, mikä se olisi?

“Tämän sukupolven taiteen tekijöille opetetaan yhteistyö- ja johtajuustaitoja jo yhtä paljon kuin taiteellisia taitoja. Ne ovat täysin opittavia ja harjoiteltavia asioita. Ohjaajaopiskelijat ymmärtävät jo varhain, että tapa, jolla he järjestävät yhteistyötä, on sidoksissa lopputulokseen.

Opiskelijoiden pitäisi mielestäni saada työkaluja myös siihen, miten tunnistaa erilaisia yhteistyön tapoja, valtasuhteita ja ristiriitoja. Ei riitä, että työkalupakissa on taiteellisen vision muodostamisen työkaluja, vaan yhteistyö-, vuorovaikutus- ja johtamistaidot ovat yhtä keskeinen osa kokonaisuutta.” 

Mikä muu sinua työn ohella kiinnostaa?

“Rakastan saaristoa ja merta ja rentoudun parhaiten mökillä puutarhatöissä ja vanhoja ikkunoita entisöiden. Salainen taitoni on puutarha- ja pihasuunnittelu, jonka olen oppinut vähän vahingossa – lähinnä tekemällä ensin riittävän monta virhettä omissa puutarhoissani.

Väitöskirjavuosina jäin yllättäen koukkuun vesijuoksuun. Fanitan Mozartia, luen paljon ja neulon mielelläni mahdollisimman vaikeita ohjeita, vaikka olen muuten umpisurkea käsitöissä. Neulomisessa palkitsevaa on se, että jotain konkreettista valmistuu suhteellisen nopeasti – toisin kuin esimerkiksi väitöskirja tai elokuva.”