Uutiset

Otaniemi, kuin kotiin tulisi

Sähköpaja-kurssille alkupääomaa lahjoittanut Tauno Voipio uskoo oppimiseen käsillä tekemisen kautta.
Alumni Tauno Voipio kuvattuna Otakaari 1 -rakennuksen aulassa. Kuvaaja: Mikko Raskinen.
Paikka, jossa katseet kohtasivat. Otakaari 1:n A- ja B-salin aula on erityisen merkityksellinen paikka Tauno Voipiolle, sillä siinä kohtaa hän tapasi tulevan vaimonsa, Marjan. Kuva: Mikko Raskinen.

Täällä näyttää hyvin erilaiselta kuin silloin, kun olin rakennuksessa ensimmäistä kertaa, Tauno Voipio sanoo peruskorjatun Dipolin sisätiloissa. Silloin hänellä oli sylissään kasa betonivalun lautoja. Niitä hän kantoi muiden fuksien kanssa ulos juhlasalista talvella 1966.

Laudat olivat painavia ja täynnä nauloja, juhlasalissa ahdasta ja hankalaa liikkua. Osa opiskelijoista haki muutaman laudan kerrallaan ja toiset kuljettivat ne ulos valmistumassa olevasta Dipolista, josta ylioppilaskunta rakensi itselleen juhlahuoneistoa. Kustannuksissa säästettiin laittamalla fuksit töihin muutamaksi viikonlopuksi.

Radio- ja autoharrastus vei mukanaan

Kun Tauno Voipio aloitti tietotekniikan ja elektroniikan opinnot vuonna 1965, Teknillisen korkeakoulun päärakennus tuoksui vielä maalille. Koko Otaniemi oli silloin rakennustelineiden peitossa.

Kerran kun Voipio oli opiskelukavereidensa kanssa tulossa päärakennuksen salin laskuharjoituksista, he huomasivat, että ulkona loimusi tuli. Kemianosaston työmaa oli tulessa. Opiskelijat riensivät portaita alas vahtimestarin kopille. Kului aikaa, ennen kuin he saivat vahtimestarin uskomaan, että rakennustyömaalla todellakin palaa. Teekkariryhmä suunnitteli jo jonkin jäynän tekemistä, jolla he olisivat saaneet vahtimestarin pois kopista ja päässeet soittamaan apua paikalle.

Tilanne ratkesi lopulta ilman jäyniä. Jäynäkulttuuri jäi muutenkin sivuosaan Voipion opiskeluissa, sillä vapaa-ajan täyttivät radio- ja autoharrastus.

Teekkareiden radiokerhossa Voipio tutustui moniin, jotka myöhemmin työskentelivät Nokialla ensimmäisten kännyköiden parissa. Autokerhon ennakoivan ajon kurssit puolestaan olivat hyödyksi myöhemmin, kun työ vei pitkin maanteitä parhaimmillaan kymmeniä tuhansia kilometrejä vuodessa.

Ensimmäinen radio 12-vuotiaana

Tauno Voipion työuralla yhdistyivät hänen harrastuksena: radiotekniikka, elektroniikka ja ilmailu. Pienenä poikana hän purki ja kokosi erilaisia laitteita ruuvimeisselillä. Ensimmäisen radionsa hän valmisti 12-vuotiaana. Olipa hän perheestään ensimmäinen, joka sai radioamatööriluvan lähes 60 vuotta sitten.

Ilmailu kiinnosti Voipiota jo lapsena niin paljon, että hän osallistui rakentamallaan lennokilla Helsingin vanhassa Messuhallissa järjestettyyn kilpailuun. Mutta lentolupakirjan hankkiminen siirtyi vuosikymmenillä eteenpäin. Siihen olivat syynä 14-vuotiaana saadut silmälasit sekä sedän lento-onnettomuuden pelästyttämä äiti.

Voipio ei ollut suunnitellut uraa ilmailualalla. Se, että harrastuksesta tulikin työ, oli yllätys. Puolivahingossa hän päätyi hoitamaan tutkaprojektia Helsinki-Vantaalle. Siitä alkoi lähes kolmekymmenen vuoden ura Ilmailuhallituksessa, jossa Voipio työskenteli vuosien aikana muun muassa hallinnollisissa tehtävissä. Lisäksi kiitotiet, lennonjohto, simulaattorit ja monet muut tarvitsivat Voipion poikkitieteellistä osaamista.

Otaniemessä assistentin työstä alkanut opettajan ura jatkui myöhemmin omassa lentokoulussa lennonopettajana.

Käsillä tekemisen tärkeys

Radion ja lennokkien rakentamisen lisäksi Tauno Voipio oli muutenkin kätevä käsistään. Sormet olivat taitavat sekä soittamaan pianoa että juottamaan pienenpieniä elektroniikan osasia yhteen. Tekniikan museossa on vielä nykyisinkin esillä tietokone, jonka kokoamisessa Voipio oli mukana yli 50 vuotta sitten. Tiettävästi kone oli toinen Suomessa koskaan valmistettu, vaikka tuontikoneita olikin ollut jo käytössä. Kokoamisesta Voipiolla on sormessa muistona arpi. Viallisten osien poistamisessa käytetty tinaimuri nappasi siitä palasen pois.

Koneen rakennusaikoina työryhmään kuuluneiden puolisot keksivät käsitteen atk-minuutti. Koskaan ei tiennyt, menikö koneen kanssa viisi minuuttia, tunti vai koko yö.

Tietokoneeseen liittyy yksi monista tarinoista. Voipion lasten ollessa teini-ikäisiä perhe vieraili Tekniikan museossa. Ylpeä isä paljasti, että hän oli ollut rakentamassa esillä ollutta tietokonetta. Vasta kun isän nimi löytyi tietokoneen varauskirjasta, lapset uskoivat, että hänellä oli osuutensa koneen synnyssä. Pilke silmäkulmassa lapset ehdottivat, että koneen viereen voitaisiin laittaa lasikaappi ja isä sinne esille.

Lapset, lapsenlapset, perhe, ystävät, työkaverit, alaiset. He ovat pääosassa Voipion tarinoissa. Ihmisiin liittyy uran käännekohtakin. Työskennellessään teknologiayrityksessä siellä tehdyt muutokset vähensivät Voipion tiimiä niin rankasti, että hän ei kokenut enää itsekään voivansa jatkaa samassa yhtiössä. Päätökseen vaikuttivat myös teini-ikäiset lapset ja leikki-ikäinen kuopus. Voipion pojat ovat jatkaneet tekniikan alalla, tytär on pohjoismaisten kielten osaaja. Viiden tupsulakin perheessä lahjakkuutta löytyy myös musiikissa. 

Sähköpaja, oma kummilapsi

Tauno Voipio tunnustaa olevansa jopa vähän kateellinen nykyisille opiskelijoille. Aalto-yliopiston Sähköpaja on juuri sitä, mitä hän olisi kaivannut omissa opinnoissaan 1960-luvulla: konkreettista käsillä tekemistä ja oppimista yrityksen ja erehdyksen kautta.

Sähköpajakurssilla opiskelijat tekevät mikro-ohjainta eli hyvin pientä tietokonetta käyttävän projektityön, jonka avulla he pääsevät toteuttamaan oppimaansa käytännössä. Itse testaaminen vauhdittaa oppimista eikä kaikki tieto löydy valmiina tietokoneelta.

Tauno Voipio on lahjoittanut muun muassa Sähköpajakurssille sen alkupääomaa. Hän haluaa tukea tulevaisuuden osaajia, koska Suomen pärjääminen edellyttää, että teemme asiat paremmin kuin muut. Ja siihen tarvitaan oikeiden ihmisten kouluttamista läpi elämän.

Voipio on itse hyvä esimerkki siitä, että etukäteen tehdyt suunnitelmat eivät välttämättä johdattele uran suuntaa. Elämässä ja uralla on oltava valmis oppimaan ja opettelemaan jatkuvasti uutta. Ja mitä enemmän oppii, sitä paremmin ymmärtää, että on paljon asioita, mitä ei vielä tiedä. Tauno Voipio sanoo huomaavansa sen ihan joka päivä.

Hän katsoo Dipolin ikkunasta ulos: vihreitä puita ja punaisia tiilirakennuksia. Maisema on tuttu, vaikka kampus on muuttunut rajusti omista opiskeluajoista. Silti hän tulee Otaniemeen kuin saapuisi kotiinsa.

Teksti: Riikka Hopiavaara.

Artikkeli on julkaistu Aalto University Magazinen numerossa 25 lokakuussa 2019.

Lahjoituksilla rakennetaan tulevaisuutta

Aalto-yliopiston rahoitus muodostuu valtionrahoituksen ja kilpaillun tutkimusrahoituksen lisäksi sijoitustoiminnan tuotoista sekä yliopistolle kohdennetuista yritysten, yhteisöjen ja yksityishenkilöiden tekemistä lahjoituksista.

Lahjoittaja voi kohdentaa lahjoituksen yleisesti Aalto-yliopistolle, tietylle koulutusalalle – kauppatieteet, taide, tekniikka – tai kohdentaa sen johonkin lukuisista erityiskohteista.

Lahjoitukset yliopistolle ovat verovähennyskelpoisia.

 Yliopisto on sitoutunut vastuullisen varainhankinnan arvoihin ja periaatteisiin.

  • Julkaistu:
  • Päivitetty:
Jaa
URL kopioitu

Lisää tästä aiheesta

Professori Tuukka Saarimaa seisomassa tyhjällä nurmikentällä, joka sijaitsee Helsingin keskustassa Oodi-kirjaston ja musiikkitalon välisellä puistoalueella. Kuvaaja: Jaakko Kahilaniemi.
Aalto Magazine, Tutkimus ja taide Julkaistu:

Miten täyttäisit joutomaan, Tuukka Saarimaa?

Tulipa tontille puisto tai tornitalo, kaupunkitaloustieteen professori huolehtisi siitä, että ratkaisu punnitaan tarkkaan.
Kuvassa on professori Vesa Välimäki kuulokkeet päässään ja hänen vieressään akatemiatutkija Koray Tahiroğlu, joka soittaa yksikielistä monokordia. Kuvaaja: Jaakko Kahilaniemi.
Aalto Magazine, Tutkimus ja taide Julkaistu:

Silitys soikoon

Tekniikka voi tehdä soittajan kenestä tahansa. Aivot rakastavat musiikkia, mutta korvien kanssa pitää olla tarkkana.
Henkilökuvassa Helsinki Design Weekin perustaja Kari Korkman. Kuvaaja: Aleksi Poutanen.
Aalto Magazine, Yhteistyö, Tutkimus ja taide Julkaistu:

Muotoilun edistäjä

Jokaisen ihmisen kanssa voi tehdä yhteistyötä, Kari Korkman uskoo. Helsinki Design Week -tapahtuman perustaja innostuu porukalla ideoimisesta.
Käsi pitelee neula-tyyppistä anturia, joka soveltuu esimerkiksi mittauksiin aivoleikkeissä. Anturin kärjen halkaisija on vain yhden mikrometrin suuruinen. Kuvaaja: Iiro Immonen.
Aalto Magazine, Tutkimus ja taide Julkaistu:

Pienen pieni anturi, suuren suuri tehtävä

Millin tuhannesosien kokoinen anturi kertoo lääkärille, toimiiko annettu hoito aivoissa.