Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä suomalainen maisema koki historiansa suurimman muutoksen. Kaupungistumisasteen nopea nousu ja aluerakentaminen loivat kaupunkien ympärille lähiöitä, jotka olivat täysin uudenlainen kaupunkiympäristö ja Suomen kaupunkikehityksen merkittävin yksittäinen käänne sitten kaupungistumisen alkuvaiheiden. Lähiöympäristöjen alkuvaiheen poikkeuksellisuus ja uutuus, niiden taustalla ollut yhteiskunnallinen rakennemuutos sekä nyt jo yli puolen vuosisadan merkityksiä, identiteettejä ja mielikuvia kerrostanut aikajakso ovat kaikki tämänhetkisten lähiömielikuvien taustalla. Jo lähiörakentamisen alkuajoista alkaen niihin on kohdistettu lukuisia parantamisprojekteja ja -kampanjoita tavoitteena alueiden sosiaalinen ja fyysinen monipuolistaminen. 2000-luvulla lähiöuudistamista on toteutettu erityisesti täydennysrakentamisena ja monissa maissa jopa kokonaisten alueiden purkamisena.
Lähiöihin tulevan vuosikymmenen aikana kohdistuvat maankäyttöpaineet, korjaaminen ja mahdollinen purkaminen vaikuttavat asukkaiden lähiympäristöön enemmän kuin mitkään muut ennakoitavissa olevat kehityskulut. Korjausrakentaminen on edelleen todennäköisin vaihtoehto: suuri osa Suomen rakennuskannan sitoutuneesta energiasta on lähiöissä, ja rakennusten purkaminen ja korvaaminen uusilla tällä hetkellä käytössä olevalla tekniikalla toteutetuilla kerrostaloilla tekisi tyhjäksi pyrkimykset hiilineutraaliin Suomeen.
Merkittävä lähiöympäristöihin vaikuttava tekijä on täydennysrakentaminen. Huonosti toteutettuna se uhkaa lähiöiden miellyttäväksi ja positiiviseksi voimavaraksi koettuja luonnonläheisyyden, vihreyden ja avaruuden ideaaleja. Täydennysrakentamiseen kietoutuu taloudellisia ja maankäytöllisiä kysymyksiä monimutkaisempi arvonmuodostuksen ja asuinalueidentiteetteihin näkökulma. Tämä on lähiöiden tutkimuksessa ja kehityshankkeissa vielä verraten sivuun jäänyt maisema-arkkitehtuuri: viheralueiden, ulkotilojen ja pihojen ulottuvuus.
Kysymys lähiöiden täydennysrakentamisesta ja korjaamisesta ei ole vain tekninen ja maankäytöllinen. Rakennuskannan arvot kietoutuvat alueidentiteetteihin, yleisiin käsityksiin lähiöistä sekä asukkaiden ja muun yhteiskunnan tietoon ja lähiömielikuviin. Ongelmallisena pidettyyn erilaistumiseen ja segregaatioon liittyy lähiöympäristöjen mielikuvallinen ja fyysinen rappeutuminen, asuinalueiden arvostuksen lasku, sekä joissain tapauksissa rakennuskannan purkaminen teknisistä, taloudellisista tai toiminnallisista syistä.
Tutkimuksissa, kehityshankkeissa ja korjaus- tai täydennysrakentamisessa keskustelu lähiöympäristöjen arvoista jakautuu kolmeen verraten eriytyneeseen kenttään: 1) asiantuntija-argumentteihin arkkitehtonisista ja suojelullisista arvoista, 2) asukkaiden kokemuksiin ja arvoihin lähiöistä arkisina elinympäristöinä ja asuinpaikkoina sekä 3) maankäytön teknistaloudelliseen ja poliittiseen keskusteluun. Julkinen keskustelu, tutkimus ja poliittinen päätöksenteko ympäristöstä, maankäytöstä sekä korjaus- ja täydennysrakentamisesta tapahtuu pitkälti rakennusperinnön ja maankäytön kentällä. Näkökulma lähiöympäristöjen arvoihin muotoutuu siis pääosin maankäyttö- ja suojeluargumentaatiossa: pitkälti asiantuntijoiden luomissa käsitteissä ja diskursseissa, joista sekä muu yhteiskunta että alueiden asukkaat on suljettu pois.
