Alumneille

Aki-Pekka Sinikoski

Lokakuun alumniuutiskirjeen haastattelussa oli valokuvaaja Aki-Pekka Sinikoski. Hänen valokuviaan oli esillä Pohjoisessa valokuvakeskuksessa Oulussa. Last Machos -näyttely esitti suomalaisen sodan jälkeisen jälleenrakentajasukupolven. Sen sukupolven miehet jotka kiipeävät, kuin isiensä muistoa kunnioittaen, vasta-asennetut lonkkaproteesit natisten omakotitalojensa tulikuumille peltikatoille korjaamaan palotikkaita. Kuvat näyttävät useimpien meidän lähipiiristä löytyviä rakkaita "ukkometsoja", joiden arjen urotekoja puolisot ja lapset seuraavat milloin salaa huvittuneina, milloin kauhusta kankeina.
Aki-Pekka Sinikoski, valokuvaaja

Kuka olet ja mitä teet?

Olen valokuvaaja ja kahden lapsen isä. Tyttäreni mukaan olen sekä maailman paras valokuvaaja, että isä. Tämän lisäksi haluaisin itse tuoda esille olevani myös maailman paras innostumaan erilaisista projekteista, joilla ei ole mitään tekemistä valokuvauksen kanssa. Olen opiskeluaikanani mm. rakentanut robotteja ja soittanut päätöskonsertin osana GameBoy Bigbandiä norjalaisella kokeellisen musiikin festareilla. Tätä haastattelua tehtäessä makaan rannalla kirjoittamassa toista lastenkirjaani.

Miten päädyit opiskelemaan juuri valokuvausta?

Olen ollut parantumattoman nostalginen jo lapsena. Uskoakseni valokuvissa kiinnosti nimenomaisesti niiden kyky pysäyttää aika. Valokuva on myös kätevä väline tallentaa nähtyä ja välittää tarinoita melko universaalilla kielellä. Vietin lapsuuteni kaikki kesät saaristossa, jossa istuin usein nuotiolla tai laiturilla kuunnellen tarinoita. Uskoakseni kuvissani näkyy sekä toive pysäyttää ja tallentaa koettu, että halu välittää edelleen löytämiäni tarinoita.

Sinun Last Machos -valokuviasi oli syksyllä esillä Pohjoisessa valokuvakeskuksessa Oulussa. Kertoisitko tuosta sarjastasi?

Last Machos esittää suomalaisen sodan jälkeisen jälleenrakentajasukupolven. Sen sukupolven miehet, jotka kiipeävät kuin isiensä muistoa kunnioittaen vasta-asennetut lonkkaproteesit natisten omakotitalojensa tulikuumille peltikatoille korjaamaan palotikkaita. Kuvat näyttävät useimpien meidän lähipiiristä löytyviä rakkaita "ukkometsoja", joiden arjen urotekoja puolisot ja lapset seuraavat milloin salaa huvittuneena, milloin kauhusta kankeana.

Last Machos kertoo muutoksesta, yksinäisyydestä ja siitä millaista on olla suomalainen mies. Se on jatkoa vuosina aiemmin kuvaamalleni Finnish Teens -valokuvasarjalle, joka oli esillä mm. Suomen valokuvataiteen museossa.

Mikä on opiskeluajan paras muistosi?

Hyviä muistoja on tosi paljon. Monia mieleen jääneitä kursseja ja matkoja jopa Afrikkaan. Eniten minua ehkä hymyilyttää, kun ajattelen vanhoille makasiineille luokkakavereitteni kanssa järjestämiämme bileitä, joissa soitin levyjä yhdessä Teemu Mäen ja Jouko Lehtolan kanssa. Ne olivat ihan hillittömän hienot kekkerit, joihin tuli älyttömästi jengiä, eikä meillä ollut siellä yhtään vessaa!

Opiskeluajan paras oppi, josta on ollut apua työelämässä?

Halu nopeiden oikoteiden sijaan kulkea omaa polkua ja oikeasti kuunnella, välittää ja pitää huolta myös niistä ihmisistä, joiden kanssa työskentelen. Kandiopinnoissa johtava opettajamme Tuovi Hippeläinen oli sellainen henkilö, joka luotti, kannusti ja piti aina huolta opiskelijoistaan. Luottamus, kannustus ja huolenpito ovat täydellinen alusta luovuudelle. Tästä käytännön toiminnan kautta annetusta opista olen Tuoville syvästi kiitollinen. Akateemisuus on varmastikin tärkeää, mutta se, että on toiselle hyvä ihminen - oli ja on - edelleen minun maailmassani tärkeämpää.

Kerro jokin yllättävä tieto sinusta?

Tehdessäni maisteriopintoja järjestin tee-se-itse -hengessä Helsinki Biennalen. Näyttelypaikaksi hommasin Designmuseon. Kuratoin ja organisoin näyttelyn itse. Hoidin myös sponsorit sekä suurimman osan järjestelyistä, visuaalisesta ilmeestä, nettisivun koodauksesta ja tuotteistamisesta itse sekä yhteistyössä kavereitteni kanssa. Näyttelyn näki lopulta yli 25 000 ihmistä. Se on rehellisyyden nimissä aika paljon tee-se-itse-hengessä toteutetulle näyttelylle.  Nykyään monialaisuus on Aallossa arkipäivää. Tämän päivän opintoja ajatellessa tuntuukin ehkä yllättävältä, ettei näyttelyn kuratointia ja järjestämistä meinattu tuolloin hyväksyä osaksi taideopintojani, koska se ei liittynyt varsinaisesti valokuvaukseen. Muutos monialaiseen ajatusmalliin onkin ollut Aallossa paitsi oikea, niin myös yllättävän nopea.

Mitä kaikkien tulisi tehdä ja kokea kerran elämässään?

Uida auringonnousun aikaan valtameressä delfiinien kanssa, jotka hyräilevät John Lennonin Imaginea. Ja jos se ei onnistu, niin vastaan vähän tylsemmin, mutta ihan yhtä hipisti, että jokaisen tulisi ainakin kerran elämässään voida rakastaa ja tuntea vastarakkautta.

Tutustu Sinikosken töihin osoitteissa:

www.sinikoski.com

  • Julkaistu:
  • Päivitetty: