Konetekniikan laitos

Korkeakoulu teorian ja käytännön välissä

1800-luvulla Keski-Euroopan tekniset koulutuslaitokset etsivät tasapainoa teorian ja käytännön välillä.

Käytännöllisten alojen ylintä opetusta harjoittavia laitoksia on eurooppalaisessa traditiossa kutsuttu usein ’korkeakouluiksi’. Suuri osa teknillisen alan korkeakouluista sai yliopistoon verrattavan statuksen 1900-luvun alussa. Nimitys ’korkeakoulu’ on säilynyt useiden oppilaitosten nimissä, vaikka esimerkiksi Suomessa monet oppilaitokset ovat vaihtaneet nimensä ’yliopistoksi’ anglosaksisen tradition mukaisesti. Erityisesti Yhdysvalloissa ylintä teknillistä opetusta antavia oppilaitoksia on kutsuttu myös nimellä ’instituutti’.

Kahden yliopistomuodon välinen ero lähtee yksinkertaisesti tekniikan ja teknologian määritelmästä. Asiaa pohdittiin paljon Teknillisessä korkeakoulussa 1950-luvun alkupuolella, jolloin teollisuutta tukevan tutkimuksen järjestäminen oli aikakauden taloudellisista oloista johtuen jatkuvaa vaikeuksien voittamista. Jaakko Rahola ilmaisi asian vuonna 1956:

”Teknillisen korkeakoulun tehtävänä on kehittää teknillistä henkilöstöä, jotka luonnon lakeihin nojautuen ja luonnossa tavattavia materiaaleja hyväksi käyttäen pystyvät teknillisin keinoin luomaan jotain uutta, aikaisemmin olemassa olematonta. Sanalle ”luominen” on tällöin annettava laaja merkitys, joka sisältää sekä käsitteet ”uuden suunnitteleminen” että ”suunnitellun tuottaminen”, mihin myös tutkimustyön on erikoisesti suuntauduttava.”

Korkeakouluaatteen keskieurooppalainen tausta

1800-luvun puoliväliin tultaessa Keski-Eurooppaan oli muodostunut monimuotoinen joukko teknillistä- ja teollisuusopetusta antavia oppilaitoksia. Osa näistä toimi ammattiin kouluttavina käytännöllisinä kouluina, osa pyrki jo 1830-luvulta lähtien muokkaamaan opetusohjelmaansa tieteelliseen ja teoreettiseen suuntaan.

Vuonna 1855 yhdistyvässä Saksassa perustettiin Berliinin teknillisen instituutin Hütte-nimisen opiskelijayhdistyksen pohjalta Verein Deutscher Ingenieure VDI, joka ryhtyi johtajansa, Karlsruhen teknillisen korkeakoulun professori Franz Grashofin johdolla määrätietoisesti kohottamaan insinöörikunnan yhteiskunnallista asemaa ja kehittämään sen koulutusjärjestelmää. Arkkitehdeilla oli vanhastaan tunnustettu rooli valtionhallinnossa, insinöörikunta pyrki nyt vastaavaan asemaan. Grashofin tarkoituksena oli uudistaa insinöörikunnan asema ensin Preussissa, muu Saksa seuraisi myöhemmin perässä.

Saksalaisen kielialueen eturivin oppilaitokset saivat Franz Grashofin johdolla VDI:n järjestämässä Heidelbergin yleisessä insinöörikokouksessa 1864 määritellyn Teknillisen korkeakoulun (Technische Hochschule) nimen. Grashof pyrki muodostamaan teknillisen koulutuksen järjestelmän huipulle koulutusyksikön, jossa opetus perustuisi korkeimpiin tieteellisiin standardeihin. Oppilaitostyypissä ei ollut tarkoitus opettaa käytännöllisiä taitoja, joten työpajoista luovuttaisiin mahdollisimman pian. Vastaavasti opetusohjelmaan piti sisällyttää yleissivistäviä aineita, kuten historia, kielet ja taloustiede insinöörikunnan yleissivistyksen tason nostamiseksi. Vastaavasti oppilaitosten toimintaan liittyisi aiemmin pelkästään yliopistosta tunnettuja piirteitä, kuten akateeminen vapaus ja opettajakunnan habilitaatiojärjestelmä.

Tarkoituksella pitkälle teoretisoitu saksalaistyyppinen teknillinen korkeakoulu, josta esimerkiksi työpajat oli poistettu tieteellisen työskentelyn tason kohottamiseksi, oli 1870-luvulle tultaessa menettänyt yhteytensä käytännölliseen insinöörityöhön. Tämä tilanne herätti rajua kritiikkiä teollisuudenharjoittajien puolelta. VDI puuttui ongelmaan 1880-luvun puolivälissä antamalla ehdottoman suosituksen siitä, että insinöörikoulutukseen liitettäisiin pakollinen vuoden pituinen harjoittelujakso.

Luonnontieteellisen tutkimuksen puolelta tekniikan opetukseen omaksuttujen matematiikan ja fysiikan merkityksen korostaminen oli omiaan etäännyttämään tekniikkaa käytännön työstä. 1880-luvun loppupuolella kehittyi tästä syystä uudenlainen tapa kirjoittaa tekniikan tiedettä. Geometrian ja yleensä grafiikan merkitys tekniikan lainalaisuuksien soveltajana nousi nyt esille aivan uudella tavalla. Käytännössä opintojen suhteen tämä tarkoitti koneenpiirustuksen ja deskriptiivisen geometrian opetuksen korostunutta asemaa.

Saksassa insinöörikoulutukseen liittyvien käytännöllisten harjoitusten jääminen pois herätti heti 1870-luvulla ankaraa kritiikkiä. Monissa teknillisissä korkeakouluissa jouduttiin aloittamaan laboratorioharjoitukset, joka käytännössä korvasi lakkautetut työpajat. Kysymys työharjoittelusta nousi todella esille vasta Chicagon maailmannäyttelyn jälkeen 1890-luvulla ja pysyi pitkään avoimena.

Eräänä ratkaisuna saksalaisten teknillisten korkeakoulujen ja teollisuuden vaatiman käytännöllisen opetuksen välisen kuilun kaventamiseksi syntyivät korkeakoulujen yhteyteen perustetut aineenkoetuslaitokset, joista ensimmäinen perustettiin Müncheniin 1868. Toiminta levisi Berliiniin seuraavan vuosikymmenen lopulla ja 1881 Stuttgartiin. Helsinki sai oman laitoksensa yhdeksän vuotta myöhemmin Tekniska föreningen i Finlandin aloitteesta.

Vuosisadan lopulle tultaessa mekaanisen teknologian opetuksessa oli ryhdytty saksalaisella kielialueella käyttämään jälleen säännönmukaisesti laboratorio-opetusta. Kemian teknologian opetuksessa laboratorioista ei luovuttu edes puhtaan tieteen vaatimusten aikana, ja sähkötekniikan opetuksen alkaessa sähköteknillisistä laboratorioista korkeakoulujen yhteydessä oli muodostunut ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Vuosisadan vaihteeseen tultaessa teknillinen korkeakouluopetus oli jälleen löytänyt yhteyden materiaaliseen maailmaan.

Teknilliset korkeakoulut saivat yliopiston statuksen Saksassa keisarillisella asetuksella 10. lokakuuta 1899. Korkeakoulujen uusiin oikeuksiin kuului oikeus antaa tohtorin tutkintoja, opettajat saivat professorin arvon ja opiskelijoista tuli ylioppilaita. Polyteknillinen Opisto Helsingissä muutettiin Teknilliseksi korkeakouluksi vuonna 1908 eräänä ensimmäisistä eurooppalaisista korkeakouluista.

Saksalaisissa perinteisissä yliopistoissa heräsi teknillisten korkeakoulujen yliopistoksi korottamisen jälkeen ajatus liittää amerikkalaisen mallin mukaan teknillisen alan opintoja tiedekuntana laajemman yliopiston yhteyteen. Teknillisiä tiedekuntia perustettiin myöhemmin erityisesti pienempien Saksan osavaltioiden uusien yliopistojen yhteyteen.  Tekniikan oppilaitosten akatemisoituminen herätti näin heti kahden opetuksen tradition lähentymiseen johtavia ilmiöitä molemmista suunnista käsin.

Kirjallisuutta

Kees Gispen. New Profession, Old Order. Engineers and German Society 1815–1914. Cambridge University Press, 1989.

Jaakko Rahola. Teknillisen korkeakoulun tehtävistä. Teknillinen Aikakausilehti N:o 20/ 1956.

Theobald Ziegler. Der Deutsche Student. G. J. Göschen’sche Verlagshandlung G.m.b.h. Berlin 1912.

Konetekniikan historia Suomessa

Juhlasalin katto

Tekniikan opetuksen alku Suomessa

Osa 1.1. Tekniikan opetus alkoi Suomessa hieman myöhemmin kuin muualla Pohjois-Euroopassa. Kolme teknillistä reaalikoulua aloitti toimintansa 1840-luvun lopulla.

Konetekniikan laitos

Martin Wetzer ja mekaanisen teknologian alku Suomessa

Osa 1.3. Vuonna 1841 Suomeen perustettiin mekaaninen instituutti eli senaatin hienomekaaninen verstas. Tapahtuma oli alku maan teknologiateollisuuden kehitykselle.

Konetekniikan laitos
  • Julkaistu:
  • Päivitetty: