Tulevaisuuden tekijä: utelias ja uniikki

04.10.2017
Terhi Hautamäki

Kukaan ei tiedä, mitä töitä teemme tulevilla vuosikymmenillä, mutta yliopiston pitäisi kouluttaa ihmisiä suureen tuntemattomaan. Miten se onnistuu?

Kuvitus: Nita Vera

Lähitulevaisuuden nuori yrittäjä Jon toimii alustalokalisaattorina. Hän muotoilee globaaleja alustoja ja niiden tarjontaa paikallisiin ympäristöihin. Hän on onnistunut työssään yhdistämään kulttuurintuntemuksensa teknologiseen osaamiseensa.

Pirkko taas on sukupolvi-trainer, joka valmentaa eri ikäryhmiä kohtaamaan toisensa. Hän auttaa työpaikoilla, oppilaitoksissa ja palvelujen muotoilussa ja jalostaa big dataa ihmisten vuorovaikutuksesta.

Hoiva-alan yrittäjä Enni puolestaan tarjoaa osuuskunnassa palveluja, jotka keskittyvät ekologiseen asumiseen ja yhteisölliseen huolenpitoon.

Kuvitteelliset esimerkkihenkilöt ovat ajatushautomo Demos Helsingin tammikuussa 2017 julkaisemasta Työ 2040 -raportista. Yhteistyöorganisaatioiden kanssa julkaistu raportti kokoaa skenaarioita työn muutoksesta – suuresta tuntemattomasta, josta arvauksia riittää mutta kristallipalloa ei ole kellään.

Jon, Pirkko ja Enni ovat kaikki löytäneet työn, jota automatisaatio ja robotit eivät ole hävittäneet, ja jota ei voi helposti pilkkoa keikkatyöksi alustoille. Yhteistä kaikille lienee myös se, ettei kukaan heistä aikanaan valmistunut näihin ammatteihin. Työtehtävä ja sen tarve muotoutuivat vasta heidän valmistuttuaan työelämään. Luultavasti he muotoilivat työnsä itse.

Omannäköisiä muutoksia

Aalto-yliopisto kertoo kouluttavansa muutoksentekijöitä. Lupaus kuulostaa inspiroivalta, mutta millaisiin muutoksiin opiskelijoita halutaan valmentaa?

”Omannäköisiinsä muutoksiin”, sanoo kansainvälisen liiketoiminnan professori, varadekaani Kristiina Mäkelä.

Mäkelä on tutkinut työelämän muutosta ja on vakuuttunut siitä, että elämme neljännen teollisen vallankumouksen alkua. Ensimmäinen teollinen vallankumous lähti liikkeelle höyryvoimasta, toisen sai aikaan sähkön ja liukuhihnatyön tulo. Kolmas oli tietotyön synty. Tätä neljättä ajavat digitalisaatio ja globalisaatio, tekoälyn, robottien, virtuaalitodellisuuden ja uusien viestintäteknologioiden kehitys.

Algoritmit osaavat jo suunnitella taloja ja hoitaa sijoitussalkkuja. Ihmisaivojen ja koneiden työnjako muuttuu radikaalisti. Samalla kehitys tuonee nipun uusia ongelmia, jotka vaativat uusia ratkaisuja ja siten uutta työtä.

Tänä päivänä arvaillaan kuumeisesti, mikä osaaminen ratkaisee. Pitääkö kaikkien osata koodata? Onko big data se juttu, vai nousevatko sosiaalitieteet uuteen arvoon? Mäkelä ei usko, että yhtä menestyksen reseptiä on olemassa.

”Pitää miettiä, kuka minä olen ja mikä on minulle se oikea juttu”, Mäkelä sanoo.

Tulevaisuuden huippuosaajat ovat luultavimmin maailmankansalaisia, jotka loikkivat projektista toiseen yli organisaatiorajojen. Monet toimivat asiantuntijatöitä välittävillä alustoilla, joilla luodaan tiimi kuhunkin projektiin erikseen. Työnantajuuden ja työntekijyyden raja muuttuu häilyväksi, kun samat ihmiset toimivat verkostoissa välillä palvelun ostajana ja välillä myyjänä.

”Työurat eivät ole enää hierarkkista, organisaatiossa eteenpäin menemistä, vaan työurasta tulee enemmänkin portfolio”, Mäkelä sanoo.

Työtä revitään monesta suunnasta

Tulevaisuuden ammattinimikkeitä on hauska kuvitella, mutta luultavasti niille voi naureskella vuosikymmenen päästä. Katoavia töitä on helpompi ennakoida kuin tulevia. Ihmisillä on taipumus yliarvioida muutosta lyhyellä aikavälillä mutta aliarvioida pitkällä aikavälillä.

Aalto-yliopiston alumnin, Demos Helsingin asiantuntijan Johannes Koposen mukaan maailmassa riittää kuitenkin jatkossakin työtä. Eri asia on se, mistä työstä maksetaan palkkaa ja kuinka kehityksen hedelmät jakautuvat.

”Miten tehdään ilmastonmuutoksen tai kestävyysvajeen ratkaisemisesta bisnestä niin, että se tuottaa työpaikkoja?” Koponen pohtii.

Teknologialla on tietoa demokratisoiva puolensa. Sairauksien diagnosointiin ei pian tarvita pitkän koulutuksen käynyttä lääkäriä, vaan siitä voi suoriutua tekoälyä hyödyntävä sairaanhoitaja. Toisaalta teknologian kehitys keskittää hyötyä harvoille: globaali alustafirma nakuttaa omistajilleen tasaista tuottoa, kun keikkatyöläisten armeija kamppailee pikkupalkkioista.

Työ 2040 -raportin kuvitteellisista ammattilaisista elämänhelpottaja Japi painaa keikkaa useilla alustoilla ja hankkii lisätuloja kommuuniasuntoaan vuokraamalla. Kuka tietää, vaikka korkeasti koulutettuna alustalokalisaattorina tai sukupolvi-trainerinakin tienaa niin vähän, että iltaisin on pakko vaihtaa pyörälähetiksi?

”On mahdollista, että työtä joudutaan entistä enemmän repimään, se ei tule valmiina. Olisiko toimeentulon hankkiminenkin taito, jota pitäisi opettaa jossain?” Koponen miettii.

Uniikki pärjää parhaiten

Lennokit mullistavat verkkokaupan kotiinkuljetuksen, mutta kuinka ne selviytyvät toimituksista kerrostaloon ja osaavat käyttää hissiä itsenäisesti? Tavaravirtojen liikuttelu on yksi liike-elämän polttavista kysymyksistä, ja myös yksi tosielämän yrityscase, jota monitieteinen opiskelijaryhmä ratkoi Aalto Design Factoryn Product Development Project -kurssilla.

Ylioppilaskunnan hallituksen jäsen Katariina Helin on aiemmin ollut tekemässä Aalto Design Factoryn viestintää. Koulutuspolitiikasta vastaavana hallituksen jäsenenä Helin on miettinyt paljon sitä, mikä hyödyttää eniten tämän päivän opiskelijaa.

Monitieteinen ongelmien ratkonta on hänestä hyvä esimerkki siitä, miten yliopisto voi valmistaa opiskelijoita kohtaamaan työelämän todellisuuden.

”Enää ei riitä, että on yhdenlaista osaamista. Pitää pystyä ajattelemaan kriittisesti ja muodostamaan kokonaisuuksia. Kun työryhmässä on muotoilun, rahoituksen ja konetekniikan opiskelija, joista jokainen tuo omaa näkemystä, ratkaisu voi olla hyvin erinäköinen kuin yhden alan opiskelijoiden ratkoessa sitä”, Helin sanoo.

Yliopisto voi avittaa kohtaamisia monitieteisillä kursseilla ja maisteriohjelmilla, mutta professori Kristiina Mäkelän mielestä opiskelijoiden kannattaisi myös oma-aloitteisesti hakeutua rohkeammille sivupoluille opinnoissaan.

”Tulevaisuuden osaajalla on yhä oma erikoisosaamisen alue ja lisäksi ainakin yksi tai kaksi sellaista osaamisen aluetta, joita ymmärtää riittävästi. Silloin hän pystyy keskustelemaan niiden alojen erityisosaajien kanssa ja ymmärtämään heidän ajatteluaan”, Mäkelä sanoo.

Työelämää satirisoivan Dilbert-sarjakuvan piirtäjä, kirjailija Scott Adams on joskus kuvannut tätä riittävän monipuolisen osaamisen ideaa:

”Adams on sanonut, että hän ei ole maailman paras piirtäjä, mutta hän on riittävän hyvä. Hän ei ole maailman paras vitsiniekka, mutta aika hyvä. Nämä yhdistettynä hänen bisnestaustaansa ovat hänen menestyksen reseptinsä”, Mäkelä mainitsee.

Itsensä johtamista opintoihin?

Mäkelä kutsuu mielellään yliopistoakin platformiksi, alustaksi. Ihanneopiskelija ei vain kerää suoritusmerkintöjä, vaan toteuttaa yliopisto-alustalla itseään, hankkii tarvitsemiaan työkaluja ja kokemuksia. Osallistuu startup-tapahtuma Slushiin, vaikuttaa ylioppilaskunnassa tai ratkoo julkisen sektorin ongelmia Public Service Hackathonissa – mikä kenellekin omimmalta tuntuu.

Opiskelija Katariina Helin on huomannut, että yksi tärkeimmistä yliopiston mahdollistamista asioista on yhteisöllisyys, niin yliopiston sisällä kuin alumnien ja opiskelijoiden kesken. Ylioppilaskunnassa on erikseen yrityssuhteista vastaava hallituksen jäsen. Alumnien ja opiskelijoiden kohtaamisia yliopisto on mahdollistanut muun muassa mentorointiohjelmalla.

Helinin mukaan työelämätaitoja olisi hyvä opiskella jo yliopistoaikana.

”Itsensä johtaminen on tärkeää: se, että pystyy muokkautumaan uudestaan sen mukaan, miten maailma muuttuu. Oman työn johtamista on myös se, että pystyy aikatauluttamaan töitä, priorisoimaan ja pitämään balanssin elämässään”, Helin sanoo.

Työ 2040 -raportin tekijöillä oli samanlaisia ajatuksia. Yhdessä skenaariossa ennakoidaan, että kymmenen vuoden päästä itsensä johtamista ja elämänhallintaa opetetaan jo eri koulutusasteilla.

Koulutus on toiveiden tynnyri

Missä määrin koulutus on sitten vastuussa siitä, että nuorista ihmisistä tulee muutosvalmiita huippuosaajia?

”Tuntuu, että koulutuksesta on tehty toiveiden tynnyri ja koko vaatimus muutoksesta kohdistuu juuri siihen. Se on minusta vähän väärin ajateltu”, sanoo Demos Helsingin Koponen.

Hänen mukaansa koulutus on keskeisessä roolissa, mutta niin ovat myös yritykset tai lainsäätäjät. Työelämä ei mullistu luonnonvoiman tavoin, vaan yhteiskuntaa rakennetaan tietoisilla valinnoilla.

Millaisia mahdollisuuksia ihmisillä on kehittää osaamistaan tulevaisuuden työpaikoissa? Millä ehdoilla työtä saa tehdä ja teettää tulevaisuuden alustoilla?

Yliopiston tehtävä voisi Koposen mielestä parhaimmillaan olla ”uteliaisuutta lietsovaa sosiaalistamista”.

”Yliopiston tehtävä näyttäisi menevän enemmän kyvykkyyksien tukemiseen, uteliaan ihmisen tiedonhankintavalmiuksien parantamiseen. Pitäisi saada tämä utelias kapasiteetti sinkoilemaan mahdollisimman moneen suuntaan.”

Koposen mukaan yliopiston startup-pöhinää olisi hyvä suunnata hyvin idealistisiinkin projekteihin: vaikkapa ilmastonmuutoksen tai kestävyysvajeen ratkaisuun.

”Yliopiston tehtävä voisi olla isojen ongelmien tuominen osaongelmiksi, joita voi ratkaista sekä tieteen että markkinoiden avulla. Piilaakso on täynnä startupeja, jotka eivät muuta maailmassa mitään oikeita asioita, vaan kehittävät erikoisia mehupuristimia tai sovelluksia, joilla ihmiset voivat lähetellä toisilleen kuvia ja symboleja.”

Muutoksentekijät pystyvät varmasti enempään.

Artikkeli on julkaistu Aalto University Magazinen numerossa 20, lokakuussa 2017. (issuu.com)